Lainasin Neulaisen Jerkusen hyvinvarustellusta kirjastosta 14-vuotiaana talvella 1994. Sanoituksissa mainittiin minun ja parhaan kaverini entisiä, nykyisiä ja tulevia poikaystäviä. Demo 1 löytyi samoihin aikoihin kirpputorilta. Medvind-kirjasarjan helmen kävin kuuntelemassa Rovaniemen kirjastossa, kun sitä ei annettu lainaan. Muovi antaa periksi -kasetin sain lahjaksi, CD:t olivat Rovaniemeltä loppuneet. Kasetti soi vieläkin automankan ainoana valikoimana jokaisella matkalla. Simpukka-amppeli-levyssä näyttää olevan jokin taika: kun netti ei eilen pelittänyt, työnsin CD:n tietokoneeseen ja kas vain, netti toimi. Suljetun sain postimyyntinä kaverilta, joka osti sen Oulusta. Oloksella taistelin tuulimyllyjä vastaan ja kävin keikalla. Olen pahoillani! Seuraavasta levystä minulla ei ole muisteltavaa. Paitsi Hyviä muistoja. Vihkikaavan ja käytännön mukaan minulta on myös nimi muutettu kohta kymmenen Abso-vuoteni aikana. Seitsemäs sinetti vaati (muutaman) Viikon perehtymisjakson, ennen kuin se alkoi kuulostaa hyvältä. Jään odottamaan Sortovuosia.

Minä ja Nollapiste olemme molemmat jäykkiä, mutta letkeitä.

Suhteeni kyseiseen bändiin on muodostunut läheiseksi. Olen kuunnellut yhtyettä alle vuoden päivät, mutta kokemus on ollut sitäkin merkityksellisempi. Absoluuttisen Nollapisteen ansiosta kiinnostukseni musiikkiin on noussut ihan uudelle tasolle. En ole enää musiikillisesti passiivinen tampio, joka vähät välittää, mitä korviin kantautuu. Parasta Absoluuttisessa Nollapisteessä on se, ettei kuunteluväsymys iske liian nopeasti, jos milloinkaan. Oireita en ole ainakaan itselläni havainnut. Parasta musiikkia, mitä minä olen kuullut.

Oli se alkukevään ilta, jolloin sinä vuonna pelattiin jalkapallon Suomen Cupin toinen kierros. Illan ottelussa kohtasivat Suonenjoen Hukat ja Pielaveden Rutistus. Tässä vaiheessa täytyy mainita, että itse siis edustin "Futistusta", kuten seuran kutsumanimi meidän kesken kuului. Ottelu pelattiin silloisten sääntöjen mukaan puolueettomalla kentällä sopivan etäisyyden päässä molempien kotipaikkakunnalta. Pohjoissavolainen N:n pikkukaupunki täytti vaatimukset, nurmikenttäkin oli saatu jo pelikuntoon toisin kuin provinssinpääkaupunki K:ssa. Ja Cupin sääntöjen sekä hengen mukaisesti vain voittaja jatkaisi kolmannelle kierrokselle.

Kapteeni Roth johdatti ryhmämme alkulämmittelyyn. Yllättäväksi ilonaiheeksi nousi paikallisen pallokentän kehnoista ämyreistä rohiseva musiikki. Täällä ei soinut kaupallinen radioasema eikä muutenkaan mitään tavanomaisinta urheilutapahtuman taustamusiikkia. Jossain toimiston tai kuuluttamon kätköissä piti kaikesta päättäen majaansa oikea Levyjensoittaja. Kolmen vartin lämmittelyn aikana Levyjensoittaja tarjoili meille Joni Mitchelliä, Jethro Tullia, vanhaa Genesistä, Kasevaa, Televisionia sekä uudemmalta ajalta jotain "Kake Rökeä" tai Kate Bushia, ehkä bob hundia. Arvelin tulleeni tästä nasevalle pelipäälle, joskaan osa pelaajistamme ei juurikaan innostunut eilispäivän progressiivisesta rokista. Osalle oli yhdentekevää. Äänenlaatu ei minua haitannut, pyörisipähän pelin aikana päässä kunnon viisuja.

Alku oli lupaava. Saimme ottelun kulun hallintaamme yllättävänkin helposti, ja jo kolmas hyökkäyksemme johti avausmaaliin. Erikoisen ilahduttavaa oli se, että vielä juniori-ikäinen pikkuveljeni laukoi tässä ensimmäisen "miesten maalinsa" 16 metristä, kovasta sivuttaissyötöstä. Pari minuuttia myöhemmin kaivoi tuomari taas muistikirjaansa, mutta tällä kertaa varoituksen vuoksi. Keskikenttämme työmyyrä Lind taklasi ilmeisesti liian kovaa, minusta kyllä puhtaasti. Ihmetyksemme oli melkoinen, mutta jätimme purnauksen pariin pisteliääseen puheenvuoroon. Jälkeen päin olen pohtinut, että ehkä saimme oikeudenjakajan antipatiat puolellemme nimenomaan tässä tilanteessa, kun emme sulattaneet Lindin korttia aivan kiltisti. Jatkoa seurasi nimittäin aika pian: vaikka pallonhallinta oli selvästi meidän, alkoi vastustaja saada vapaapotkuja lähempää ja lähempää maalia. Pielavetisten rikkeitä näki erotuomari sielläkin, mistä ei niitä vastustajakaan arvannut vaatia.

Vyörytimme avausjakson loppupuolella taas yhden hyökkäyksen vastustajan päätyyn. Roth tuli takaa vauhdilla ja ohjasi viimeisen sivuttaissyötön läheltä verkkoon. Tuuletimme jo porukalla ansaittua 0 - 2:ta, kun huomasimme linjamiehen lipun ylhäällä.

- Miten voi olla paitsio?
- Vittu ei varmaan...
- Hiljaa!

Pettymys tietysti, mutta jokainen varmaan ajatteli, että hoidamme ottelun kotiin ilman tätä maaliakin. Ei se kyllä millään paitsio voinut olla, ihan puolueettomassa katsannossakaan. Vastustaja avasi pelin ja tuli vauhdilla päähämme meidän vielä hautoessa väärää liputusta. Näin vastapuolen kapteenin leikkaavan vauhdilla pitkään keskitykseen rangaistusalueelle ja syöksyin hengästyksestä huolimatta perään ja rinnalle. Suojasin sivullani tyhjää tilaa kaksimetristä kapteenia vastaan, hän ei pääsisi ristipalloon yrittämään maalintekoa. Pilli soi. Yllätystuomio oli tällä kertaa rankemmasta päästä: rangaistuspotku. Odottelimme, kuka saisi asiaankuuluvan varoituksen. Ei kukaan, erotuomari ei osannut seuraavassa hetkessä enää erotella, kuka oli ollut "paha poika" ja tehnyt rikkeen.

- Repi paijasta.
- ???
- Hyvä hyvä, ihan oekein.
- ?????

Tämän ottelun taisteluparini keskikenttämies Tossavainen sijoitti pallon pilkulta maaliin. Kesti hetken ymmärtää, että pelin luonne oli muuttunut. Emme olleetkaan kasvattaneet johtoa turvallisemmaksi, peli oli nyt 1 - 1. Taukovihellykseen asti pyöritimme kyllä palloa mieheltä toiselle, mutta hyökkäyksistämme puuttui ideaa.

- Tuo on kuulemma viheltänyt veikkausliigaa.
- Ei varmaan oo...
- Ainakaan tuo linjamies ei oo liikaa nähnykkään. Liputtaa paitsiot ihan umpimähkään.
- Arpoo varmaan...
- Eikä arvo vaan nostaa aina lipun kun on liiasta päätösvallasta paskat housussa.
- Vittu possessiooni oli meille valehtelematta ainakin 80 - 20, nyt vaan kuulaa maaliin.
- Nyt jätkät taistellaan, tää on ihan meiän peli. Samalla lailla vaan...

Tauon jälkeen mentiin samoissa merkeissä. Pallo oli enimmäkseen meillä ja vyörytimme hyökkäyksiä vastapäähän, laidoilta, keskeltä, ilmassa, maassa, seinäsyötöillä, haastoilla. Laukaukset olivat lähinnä naurettavia: kun olisi pitänyt tehdä napakka, terävä tai kliininen ratkaisu, lähetti viimeinen kosketus pallon yli, ohi, löysänä maalivahdin syliin, jopa yli sivurajasta kerran pari. Pikkuveli taisteli ja voitti tilanteita, mutta ei saanut syöttöjään Rothille eikä laukauksia uppoamaan. Rothia repi ja raastoi kaksikin vastapuolustajaa, mistä emme hyötyneet edes vapaapotkujen muodossa. Tuomari tuntui puolensa valinneen. Saimme varttitunnin sisään neljä varoitusta taklauksista ja kaksi suunsoitosta, kun taas vastustajan jatkuvat repimiset jäivät huomiotta. Pelissä oli kieltämättä kunnon cup-taiston henkeä, mutta mikseivät tuomiot olleet tasapuolisia tai johdonmukaisia. Jos ei sallita kovia taklauksia, ei sitten sallita niitä kellekään?

Jakson puolessa välissä vastustaja sai ainekset nopeaan vastahyökkäykseen. Puolustuksemme oli verrattain ylhäällä ja huomasimme vastustajan hyökkääjän Seppo Naakan jääneen paitsioasemaan. Mutta mitä tekee ensimmäisellä puoliajalla paitsioita urakalla liputellut linjatuomari. On ilmeisesti "oppinut virheistään" ja pitää lipun alhaalla vaikka Naakka on useita metrejä alimman puolustajamme takana. Ja Naakkahan ei erehdy läpiajoista juurikaan: 2 - 1 altavastaajien hyväksi.

Vartti ennen loppua pilli soi kenttäpuoliskollamme vapaapotkun merkiksi. Mutta kummalle? Pallontavoittelutilanne oli tasaväkinen, molemmat yrittivät palloa. Tuomari näyttää vastustajan vaparia. Taas Lind. Saa pienen puhuttelun, muttei toista varoitusta ja ulosajoa, ei sentään tämäkään tuomari niin julkea ole. Pohjoiskarjalainen jalkapalloikoni Seppo Naakka ampui kuitenkin vapaapotkusta 3 - 1. Joko muuri kusi tai mokke oli väärin sijoittunut, ei noin kaukaa ammuta suoria vapareita maaliin tällä tasolla. Ei vaikka syntymätodistuksessa lukisi "Seppo Naakka".

Painoimme lopun kuin härät, mutta löimme päätä seinään. Kaksimetrinen kapteeni voitti joka ikisen pääpallon, mikäli ilmassa yritimme. Jokainen maata pitkin edennyt hyökkäyksemme puolestaan kilpistyi suonenjokisten puolustussumppuun. Parhaat laukauksemme pelasti huippuvireessä ollut maalivahti tai joku toppari aivan maaliviivalta, kaikkein paras napsahti jopa vasempaan tolppaan. Se oli pikkuveli. Täällä päässä ei linjatuomari sotkenut kuvioitamme virheellisillä paitsioliputuksilla, sen sijaan tuomari näki pallontavoittelutilanteissa rikkojaksi useimmiten meidän pelaajamme. Ehkä loppuvihellys oli lopultakin armahdus: tuskallinen rimpuilu sai loppua kun ei se mihinkään johtanut. Kättelyjen ja muiden loppurituaalien jälkeen pukukopeille päin marssi alakuloisia pielaveteläisiä. Minä jäin kentän pintaan hetkeksi; vasen pohje oli krampannut viimeisellä minuutilla aivan turhassa taistelutilanteessa.

Leijuvaa hetken lohtua toi hieman levyjensoittaja; kentän yllä kuului välillä rätisten oivaltavan kuuloista tuoretta kitararokkia. Pojan toteavassa lauluäänessä oli sellaista ensikuulemalta miellyttävää klangia. "Tulva on katkonut tien, huomenna tai sitten kassun perillevvien..."

Harpoin kiukuissani tuomarikolmikon kiinni puolityhjä vesipullo vasemmassa kädessäni.

- Mikä siinä SuHu:n rankkarissa muka oli.
- Repi paijasta. Sehän oli ihan selevä, vastasi päätuomari ylimielisesti.
- Kuka muka, en minä ainakaan.
- Sitää minää en ennee muista.

"...Heitä en uskaltanut tunnistaa, hyönteiset oli silloin jo menneet nukkumaan..." Jätin sanomatta rehellisen mielipiteeni kolmikon työskentelystä, niin onneksi muutkin. Tulos ei enää muuttuisi: Suonenjoki oli jatkossa, me emme. Suunsoitosta tulisi vain mahdollisia pelikieltoja divarin alkupeleihin, sitä ei kapea rinkimme kestäisi.

"...Kevät on mennyt, mihin syksy on jäänyt?", lauloi varmaankin jotain kahdeksantoistavuotias laulaja kaiuttimista. Nielin siis kiukkuni, tihensin askelta. Mitä lie tuomarit ajatelleet, aikuinen mies. Mutta saahan sitä kysyä aina, kunhan ei moiti tai purnaa. Naureskelivat varmaan tyytyväisinä suoritteeseensa, en kyllä kääntynyt enää katsomaan taakse. Olisikohan muuten ollut katsomossa erotuomaritarkkailija. Ei varmasti juuri silloin kun oikeusmurha tapahtuu. Ei kyllä ennen ole tuomari ottelun lopputulosta ratkaissut näin selvästi. Painuin kentän portista ulos, mutten suunnannutkaan suoraan kopeille vaan käännyin mielen johteesta oikealle uimalaituria kohti. Paska saatana, ajattelin. "...Ehkä jatkan myöhemmin, kiitän paidasta, mistä ei mene pää..."

Vedin hiestä läpimärän pelipaidan nurin perin pääni yli nilkuttaessani kohti uimalaituria ja hyppytornia. Nappulakengät, sukat ja säärisuojat riisuin laiturin pieleen. En noussut tornin portaita kymppiin, en edes viitoseen. Pomppulaudallekin oli jono pikkujätkiä. Astuin tylyn ykstotisen askelen laiturilta alas, annoin mennä niin syvään kuin paine päästi. Annoin pahimman vihan huuhtoutua yltäni kylmään järveen. Nousin pintaan ja uin ahnaasti kaksi vetoa. Kapusin niljakkaat puutikkaat laiturille, nappasin varusteet kainalooni ja linkkasin viisikymmentä metriä pukukoppiin.

Sulkiessani viimeisenä kopin ovea, kaiuttimissa särähti. "...Myöhemmin mainoskuulakynät sotkee kädet..."

Suhteeni nollapisteeseen on ollut hyvä jo vuosia.