Absoluuttisella Nollapisteellä on minulle sikäli iso merkitys, että se avasi silmäni hampaidenpesun tunteelliselle puolelle.

Absoluuttinen Nollapiste on alkanut lämmittämään mieltäni vasta jokunen vuosi takaperin, kun luin Nyt-liitteestä arvostelua Nimi muutettu -nimisestä levystä. Levyhän oli saanut täydet arvostelut ja huimaa suitsutusta osakseen. Kyseenomaisen kokoonpanon musiikillisesta tyylistä tiesin ainoastaan sen, että vaikutteita on Wigwamista ja musiikin tyylisuunta on proge. Nämä saivatkin minut ostamaan kyseenomaisen albumin.

Ja minkälainen albumi se olikaan! Levyn aloittanut Pyhä Nynny herkisti kaltaiseni nuoren miehen sydämen saaden miettimään muutakin asioita kuin tyttöjä ja.. tyttöjä. Mitä enemmän kuuntelin sitä levyä, opin ajattelemaan laajemmin: opin ajattelemaan eri puolia tytöistä. He voivat olla rumia ja tyhmiä, mutta aivan yhtä hyvin myös kauniita ja älykkäitä.

Nimi muutetun innoittamana ostinkin sitten lisää levyjä, joista rakkaimmaksi on muodostunut Suljettu. Levystä tuli niin rakas minulle, koska se antoi ymmärtää, että jollain toisella voi olla huonompi isäsuhde kuin minulla. Se tosin olikin ainoa asia, missä samastuin poikaan. Mutta tämä samaistuminen onkin se merkittävin näistä asioista, jotka minua Absoluuttisen Nollapisteen lyriikoissa ja musiikissa kiinnostavat ja ihasuttavat. Joskus mietin tyttöjä, joskus mietin isääni. Kerran olen jopa herännyt painajaisesta lyöden nyrkillä pääni yli seinään.

Absoluuttinen Nollapiste on minulle hyvin henkilökohtainen tapaus. Tunnistan itseni monissa kappaleissa, ja välillä tuntuu siltä, että Tommi Liimatta laulaa ajatukseni ääneen. Vaikka se tuntuukin hieman kiusalliselta, on silti hienoa, että joku ehkä ymmärtää minua.

Jossain vaiheessa kirjoitin hyviä runoja. Sitten kuuntelin Absoluuttista Nollapistettä. Sen jälkeen en ole kyennyt kirjoittamaan yhtään hyvää runoa. Liimatan tekstit ovat kammottavan relativistista assosiaatiohöskää, epistemologista sontaa. Silti niistä saa hämmentävää nautintoa ja inspiraatiota.

Toisin sanoen: Absoluuttinen Nollapiste tuhosi nousujohteisen runoilijanurani, mutta se ei haittaa minua. Nyt minulle jää enemmän aikaa istua kotona kuuntelemassa Absoluuttista Nollapistettä.

Pirun kieroja jätkiä.

Minun ja Absoluuttisen Nollapisteen yhteinen taival sai alkunsa eräänä puolipilvisenä, tosin ajoittain aurinkoisenakin myöhäiskesän päivänä vanhan vuosituhannen loppupuolella. Suomi kiemurteli itseään pikkuhiljaa ulos laman kourista, ja tämä näkyi kotipaikkakunnallanikin, mm. kirjastopalveluiden laadun huomattavana parantumisena. Pyöräilin kotoani jo tutuksi tulleen matkan kunnan pääkirjastoon, tarkoituksenani lainata muutama audiocd-levy. Tutkailin levyhyllyä melko välinpitämättömänä, kunnes käsiini osui mielenkiintoisella kannella varustettu ilmeisen kotimainen läpyskä. Kyseinen levy sai minut kiinnostumaan niinkin runsaassa määrin, että etsin vimmatusti hyllystä saman yhtyeen mahdollisia muitakin julkaisuja. Ja löytyihän sieltä toinenkin. Kyseiset levyt olivat, kuten jo arvata saattaakin, "Muovi antaa periksi" sekä "Neulainen Jerkunen".

Lainasin nämä cd:t (ja vielä tänäkin päivänä jaksan nostaa hattua kirjaston johtajalle siitä, että hän valtavirrasta poiketen hankki musiikkiaineistoon mielenkiintoisia ja tuntemattomia tekeleitä välittämättä ennakkoluuloista) ja poistuin kotiini. Levyjen sisältö ei pettänyt kansien asettamia odotuksia, murrosikäisen pojan vaatima omituisuusaste oli ylitetty huimasti, ja lisäksi kappaleet olivat muutenkin mukavaa kuuneltavaa. Mukavaa? Ehkei sentään, mutta kiinnostavaa musiikkia kuitenkin. Muistan ensimmäisinä mieleeni jääneiden kappaleiden olleen "Savu meihin" ja "Nollapisteen juuret", ja eritoten niitä suosittelin myös kavereillenikin. Vastaanotto oli kuitenkin tyly, minulle naurettiin. Sen jälkeen olen kuitenkin nauranut.

Lopullisen läpimurron elämänpolulleni Nollapiste teki sitten neljännellä albumillaan. "Suljettu" oli jotain, jota en ollut kokenut koskaan aikaisemmin. Toivoin levyä muistaakseni - ei, en joulupukilta vaan - Vapun Vanerimieheltä, joka sitten sen kotiini toikin. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla vain "Joen silmille" vakuutti, ja siirsin levyn syrjään löytääkseni sen uudelleen vasta useita kuukausia myöhemmin. Silloin tajuntani laajentui. Suljettu avautui, kuten sanonta kuuluu, ja löysin traagisen, mutta myös kauniin tarinan pienen kylän tapahtumista ja isän ja lapsen suhteesta. Sanoitusriveissä ja osittain niiden välissäkin piili mestariteos. Olin myyty.

Oikeastaan tästä lähtien Nollapisteen musiikki on kuulunut erottamattomana osana elämääni. Olen musiikin niinkutsuttu suurkuluttaja, ja Absoluuttinen Nollapiste on eittämättä suosikkiyhtyeeni. Omistankin tätä nykyä bändin kaikki pitkäsoitot, ja ärsytän ystäviäni sekä joskus ihan tuttaviakin lainaamalla kappaleiden lyriikoita mielestäni muka kovinkin nokkelissa asiayhteyksissä. Keikkojakin on tullut nähtyä muutama, ja viimeistään niiden myötä olen onnistunut käännyttämään jopa muutaman noista alkuaikojen naureskelijoista puolelleni tässä hengellisiä mittasuhteitakin toisinaan saavuttaneessa asiassa.

Suhdettani Nollapisteeseen voisi siis kuvailla kuin Rengin ja Tapsan välistä symbioosia (huono sanavalinta, enhän minä tässä "anna" yhtään mitään, vaan otan vain, mutta tuo on niin kovin kuukertava sana). Tervehdin renkipaitaa sellaisen kadulla nähdessäni ja ilahdun, jos radiosta sattuu kuulumaan Nollapisteen tuotantoa. Ja kaiken tämän keskellä olen kuitenkin onnistunut säilyttämään järkeni, sekä olemaan tyytyväinen elon jokeni virtaan ja uomiin, ruoppauksenkin sattuessa. Lainaan siis tämän minun ja Nollapisteen välistä suhdetta esittelevän kirjoituksen loppuun itseäni: "Parempi Huuru-Sauhunen pivossa kuin kymmenen Koistista oksalla".

Kiitokset koko Absoluuttiselle Nollapisteelle!

Ensimmäinen Abso-levyni oli Muovi Antaa Periksi, ja se on edelleen suosikkini. Sanoituksiin ja Liimatan laulutapaan tykästyin ensimmäisenä. Sanat olivat omituisen osuvia ja hauskoja. Yhdessäkään biisissä ei laulettu tytöistä eikä tykkäämisestä vaan asiallisista asioista, asioiden tutkimisesta eikä asioiden tuntemisesta. Liimatta ei myöskään yrittänyt "tulkita tunteita" ja rääkyä kuin päätä leikattaisiin vaan lausui sanat jämptisti ja selkeästi. Musiikki oli rehellistä ja aitoa, kaiken turhan ketkuttelun, muotitrendien ja kosiskelun ulkopuolella. Se oli rokimpaa kuin rock, punkimpaa kuin punk ja hevimpää kuin hevi. Kuin zen-munkkien rokkibändi.

Nollapiste on myös siitä harvinainen bändi, ettei se ole tehnyt yhtään huonoa levyä. Joka kerta, kun tuumin seuraavan levyn olevan minulle se "väsymyslevy", se paljastuukin yhtä hyväksi kuin aikaisemmat. CMX:än väsymyslevy oli Discopolis, YUP:n taas Outo Elämä. Nollapiste on säilyttänyt tuoreutensa kuin muovinen kuusi nestemäisessä typessä.

Pidän Nollapisteestä.

Absoluuttiseen Nollapisteeseen tutustuttuani kaikki on mennyt pilalle. Ystävyyssuhteet kärsivät tahattomista Absoluuttisen Nollapisteen lyriikkalainauksista keskustellessani. Sisälläni elää koko ajan pelko siitä, että veljeni turmelee poissaollessani huoneessani olevan Absoluuttisen Nollapisteen levykokoelman. Normaalit kansalaiset pitävät minua kummajaisena, kun laitan soittimeen mielummin Nollapisteen äänitteen kuin JOTAIN NORMAALIA. En osaa selittää kenellekään kysyjälle millaista musiikkia Nollapiste tekee, hermostun, tärisen ja yleensä rikon jotain. En koskaan kehtaa kääntää Absoluuttisen Nollapisteen nimeä englanniksi puhuessani ulkomaalaisen kanssa, sillä Absolute Zero aiheuttaa kanssakumppanissa vain kummastuneen huvittuneita katseita. Saan aiheetonta mielipahaa siitä, jos Nollapiste keikkailee Lapissa enkä pääse näkemään keikkaa. Kaikki oli liian mukavasti, mutta sitten täytyi pilata kaikki. Kiitos, Absoluuttinen Nollapiste!

Absoluuttinen Nollapiste kehittyy Absoiksi

Neljätoistavuotiaana on varma asiastaan. Itse tiesin, etten koskaan voisi pitää Absoluuttisesta Nollapisteestä.

Olin joskus kuullut Radio Citystä Led Zeppelinin kappaleiden lomasta Sunnuntain. Miksi ne tekee tuommosta musiikkia? Ärsyttävä ruikuttaja laulaa tyhmiä sanoja, jotka ovat muka hienoja, koska niitä ei voi tajuta. "Majakka huitoo ilman käsiä"! Onko tekotaiteellisempaa kuultu? Ja sitten puhuttiin, että tämä on nyt sitten tätä progea. Minä kun olin luullut, että Pink Floyd on progea. Siitä minä pidin. Oli kiiltävää soundia ja pitkiä kappaleita. Absoluuttinen Nollapistehän oli - tavallista.

Kului muutamia vuosia ja hienostelu alkoi tarttua. Hyvä pohjahan sille oli varhain syttyneessä progen ihailussa. Sitäpaitsi Jarkko Martikainen väitti Suljetun olevan hyvä levy ja koska YUP oli tehnyt levyn Toppatakkeja ja Toledon terästä, ei heidän mielipiteensä voinut olla missään asiassa väärä. Siispä minun oli pakko taipua tutustumaan niihin pirun ruikaleisiin. Keravan kaupunginkirjastossa oli Neulainen Jerkunen. Lainasin sen. Lukihan siinä ainakin kannessa, että "Ärsyttävä". Se on hauskaa.

Kotona kuuntelin levyä ja huomasin, että eihän Absoluuttinen Nollapiste olekaan tavallinen. Niitten levyllä oli alle minuutin kappaleita ja niillä outoja nimiä. Kivojen kansioiden kertosäe iski suoraan hermonpäähän. Sanoissahan oli sittenkin jotakin ideaa. Kun sanoo laulussa tavallisia, merkityksettömän tuntuisia asioita, ne tuntuvatkin yhtäkkiä oudommilta kuin kaikenmoinen venkoilu. "Kivat kansiot miellyttää / kun ei ehdi jäädä etsimään", lauloi Tommi Liimatta, joka oli valokuvassa vielä hölmömmän näköinen kuin minä, ja silti kuulemma pystyi tekemään vaikutuksen ainakin joihinkin tyttöihin. Mutta ruikutusta se laulu vieläkin oli.

Nauhoitin levyn TDK:lle ja pistin B-puolen loppuun täytteeksi vielä Gentle Giantia toiselta kirjaston levyltä, vaikka se alkoi tuntua jo liian tiluilu- eli pieruprogelta. Mutta Jerkusta kuuntelin usein ja äänitin muutkin levyt aina Olokseen asti kaseteille, paitsi Suljetun, koska sitä ei kirjastosta löytynyt. Sitten ilmestyi Nimi muutettu, ja ajattelin, että siinäpä voisi olla alku Absoluuttinen Nollapiste -cd-kokoelmalleni. Koulun jälkeen menin Viiskulman Popparienkeliin ihan muuten vaan, selaamaan laareja. Vastasaapuneissa käytetyissä levyissä oli se uusi Absoluuttisen Nollapisteen levy. Sen oli tuonut siihen varmaan joku levykriitikko tai ties kuka armoitettu, joka saa levyjä ilmaiseksi, koska siinä oli vielä tarra "Näytelevy ei myyntiin". Se ei ollut tykännyt, ja sehän teki siitä pitämisen vielä hienommaksi. Maksoin neljätoista euroa, jotka olin säästänyt äidin maantiedon ja ruotsin kirjoja varten antamista rahoista ylijääneinä.

Kuuntelin levyä kotona tarkkaan. Tämähän oli jo ihan oikeasti hyvää musiikkia, ei vain outoa kotikudelmaa, vaan tässä oli mietitty sovituksia, soundeja ja - ja kaikkee. Minusta alkoi tuntua, että nämä nuoret sedät sittenkin tietävät, mitä ovat tekemässä. Ja mikä parasta, he ovat musiikkeineen kulkemassa juuri oikeaan suuntaan, jos kysytään siltä, jonka mielipide eniten itseeni vaikuttaa, nimittäin minulta. Käytiin vielä katsomassa Tavastialla Absoluuttisen Nollapisteen keikka, joka pyyhkäisi lopunkin karstan aivopoimuista. YUP oli aiheuttanut pienoisen pettymyksen parilla edellisellä levyllään. Jostakin lukion pukukaapeista hiippaili ruikuiloiksi naamiotunutta suurenmoisuutta. Nämä ruikulat, Absoluuttinen Nollapiste, muuttuivat vähä vähältä neljätoistavuotiasta ärsyttävistä muniinpuhaltelijoista ensin huvittaviksi outolijoiksi ja sitten kerättyään salaa voimia teenjuonnista, pulkkailusta ja nussimisesta löivät YUP:ta takaraivoon Nimi muutetulla. Se oli nyt parasta suomenkielistä rock-musiikkia. Heidän musiikistaan oli tullut ystävä.

Aloin kutsua bändiä Absoiksi.

Ensi alkuun Absoluuttinen Nollapiste oli vähän kuin ruma lapsi: vaikea lähestyä.

Sitten se mikä ensin vaikutti teennäiseltä alkoikin tuntua tarkoituksenmukaiselta - johtaen lopulta siihen, että monet muiden esittäjien kappaleet tuntuivat jotenkin vajailta etenkin Suljettu-levyn rinnalla.

Voisi sanoa, että paljolti nollapisteen johdosta opin uskomaan, että koukeroisetkin musiikilliset jutut voivat olla perstuntumatasolla hyviä - muutakin kuin musiikkikoulun käyneiden solistisankarien sormiharjoituksia.