Absoluuttinen nollapiste tuli elämääni palvelusvuoden päättymisen hetkillä, jolloin kaikki kuulosti, näytti, maistui, tuoksui ja tuntui paremmalta kuin koskaan ennen. Kuitenkin Absoluuttisen Nollapisteen erilainen ote iskostui pysyvästi; lyriikat viihdyttivät ja hauskuuttivat ja musiikki veti mukaansa ja sai aikaan kylmiä väreitä. Oli pakko hommata lisää samaa. Nyt hieman yli 15 kuukautisena fanina on miltei koko tuotanto imeytetty mielleen ja paljon lisää vielä janoan...

Joihinkin kappaleisiin muodostuu erityinen suhde. Sama kappale on vain kuunneltava uudelleen ja uudelleen kunnes lopulta (ainakin) luulee ymmärtävänsä jokaisen sanan, soinnun ja kokonaisuuden merkityksen, ja ajatuksen kappaleen takana. Seuraavalla kuuntelukerralla kaikki taas kuulostaa kokonaan erilaiselta ja palaa alkuun, lähtöviivalle. Harvojen yhtyeiden musiikkia kuunnellessa keskittyy niin paljon kappaleen opetukseen tai tarinaan kuin Nollapistettä kuunnellessa.

Minulle Absoluuttinen Nollapiste oli apukeino kasvaa lapsesta aikuiseksi menettämättä kuitenkaan lapselle/nuorelle ominaista elämäniloa ja yksinkertaisista asioista nauttimista. Absojen musiikista löysi usein hymyn huulille kun oli vaikeaa (eikös nuorilla usein ole?). Musiikista löysi myös riittävästi absurdeja sananparsia, joita siteeraamalla herätti hämmennystä kanssaihmisissään.

Muovi antaa periksi oli ja on mielestäni kerrassaan huikea levy, ehkä kaikkein eniten elämääni vaikuttanut levy. En vieläkään voi kuunnella Yli 1000 erilaista kasvia ilman, että minulle tulee kauniita muistoja mieleen, ja niiden mukana pienenpieni liikutuksen kyynel. Vastaavanlaisia tunteita minussa on myös herättänyt Suvannossa Ylpeän Ilmeen finaali (siis se viides osa), siitä "sydän pettää joutomaalla" -kohdasta eteenpäin.

Nuoresta teinistä nuoreksi aikuiseksi kasvaessa renki on hyvä isäntä. Kiitos teille, Absoluuttinen Nollapiste. Ilman teitä minä en olisi oma nykyinen itseni. Mainittakoon vielä, että tavallaan myös pidän siitä, mitä olen.

Harhailua maastossa

Joensuussa oli satanut koko päivän, mutta sade loppui kun astuimme junasta ulos. Teltta pystytettiin mutaliejulätäkköön. Ilosaarirockissa ei ollut mitään muuta bändiä, jonka olisin niin mieluusti halunnut nähdä kuin Absoluuttinen Nollapiste, joka esiintyisi jo perjantaina Kaarihallin Sulo-klubilla. Muista ei ollut niinkään väliä; menisin, aina kun ehtisin ja siltä tuntuisi, katsomaan muutamaa muuta kiinnostavaa kokoonpanoa viikonlopun aikana.

Hyväntuulisina minä ja kumppanini kävelimme hallia kohti ilahtuneina siitä, että opasteet olivat niin selkeät. Pahat aavistukset kuitenkin heräsivät, kun huomasimme pingottuneen ja ryppyotsaisen ihmisjoukon kyräilevän lappua pienen kopin luukulla: loppuunmyyty.

Vuorotellen jokainen kävi äimistelemässä ja kysymässä luukulta, että oliko tilaisuus nyt ihan varmasti myyty loppuun jo tähän aikaan illasta ja eikö ollut tosiaankaan mitään keinoa päästä katsomaan edes yhtä keikkaa, vaikka porukkaa tulisi hallista ulos - ei ollut. Kumppaniryhmä hajosi.

Toiset päättivät mennä toiseen klubiin, mutta kitkerimmin pettynyt puolisko, minä ja kaksi muuta, päätti hakea evästä ja pystyttää kuuntelukerhon hallin liepeille. Nollapisteen keikalle oli tultu, joten yrittäisimme sentään kuulla ääniä kuperan seinän takaa. Keikkaan oli vielä aikaa, mutta päätimme etsiä jo sopivan paikan kuuntelulle. Todistelimme kilpaa toisillemme, että olisihan se nyt tyhjää parempi juttu, että voisi edes kuunnella musiikkia ulkopuolella ja siten osallistua jotenkuten keikalle. Olisi luovuttamista muuttaa hyviä suunnitelmia.

Epäilyttävän näköisinä maleksimme hallin kyljessä. Suunnistimme sille kohdalle, jolla lava kuulosti olevan. Hiivimme kuin varkaat ja yritimme näyttää viattomilta ja normaaleilta. Tuntui jotenkin kiusalliselta, ehkä turhan teiniltä ja samalla kumman röyhkeältä tai säälittävältä.

Mutta mitä ihmettä? Hallin takaovi oli raollaan ja sieltä tulvi musiikkia ja värikkäitä valoja. Josko? Pääsisikö takakautta livahtamaan salaa sisään? Voisiko vastaus olla niin helppo? Ei. Neonkeltainen liivi oven takana kertoi, että tie oli tukittu.

Takaoven vieressä oli lahoava puulaatikko, jolle päätimme asettua. Siitä kuulisi parhaiten, etenkin jos ovi olisi pikkuisen auki. Istahdimme mukavasti aloillemme, hyväntuulisuus alkoi vähitellen palata.

Järjestysmies astui ovesta. Hätkähdimme, mutta hymyilimme valloittavasti. Viehätysvoimaamme koetellen yritimme jutella miehelle mukavia. Muka-asiallisesti ehdotimme, että pääsisimme - vain me kolme, hei - halliin. Olisihan mies kyllä langennut charmiimme, muttei kuulemma voinut. Isompi mies valvoi. Kuulimme, että Kaarihalli oli sortumispisteessään - läpimätä rotisko, joka tilan puolesta vetäisi kolme kertaa suuremmankin porukan, mutta kyhäelmän rakenteet sen sijaan eivät välttämättä kestäisi, jos ne joutuisivat lauman nojailtaviksi. Kuinka katkeraa: halliin oikeasti mahtuisikin vielä.

Rupattelu jatkui, emmekä olleet vielä luopuneet toivosta. Ehkä, jos näyttäisimme yhä surullisemmilta ja olisimme silti tosi kilttejä, mies taipuisi. Mutta sitten huomasi muu ulkopuolelle jäänyt Abso-fanikansa hyvät apajamme. Ihmiset tulivat notkumaan samaisen takaoven liepeille ja kaikki yrittivät epätoivon vimmalla anella poloiselta portieerilta pääsyä sisään. Ihailijat eivät keinoja kaihtaneet. Eräät suunnittelivat joukkorynnäkköäkin.

Epäonnistuminen oli taattu. Järjestysmiestä oli ärsytetty ja tilanne alkoi muutenkin käydä jo häiritseväksi hälinäksi. Oven lähistö tyhjennettiin kimpaantuneista Nollapisteen ihailijoista. Järjestyksen oli säilyttävä.

Notkujista ärsyttävimmät olivat kaksi nuorta miestä, joista keskustelimme keskenämme nimellä Hattupäät. Nimitys johtui ulkonäöllisistä seikoista. Nenäkkäitä nuorukaisia, jotka olivat takuulla pilanneet mahdollisuutemme päästä keikalle. Mokomat törkeät ja epätoivoiset kukkoilijat mankuivat hermoja raastavasti järjestyksenvalvojille, niille jotka olivat ainoa toivomme päästä katsomaan keikkaa. Katkeruutta lisäsi myöhemmin vielä se, että analysoitujen todisteiden valossa vaikuttaa todennäköiseltä, että Hattupäät onnistuivat jotenkin livahtamaan jotakin toista reitt(i)ä pitkin halliin - raivostuttavaa.

Kuuntelupaikkamme siirtyi siis kauemmaksi takaovesta. Asetuimme istumaan kosteaan heinikkoon puun juurelle ehkä reilun kymmenen metrin päähän ovesta. Festarikansaa vaappui silloin tällöin jorisemaan pusikkoomme, mutta pidättyväisen olemuksemme ansiosta saimme aina pian rauhan. Kuullaksemme kohta alkavan keikan aikana edes jotakin täytyi saada karkotettua häiritsevät tekijät.

Kökötellessämme tuli vielä yksi ärsyttävä takaisku: joku tunnollinen kielijä kertoi vakavana valvojille, että hallin seinässä on reikä, josta oli livahtanut jo jonkin verran innokasta ihailijaporukkaa sisään. Pyhä yksinkertaisuus - miksemme me keksineet, että lahosta rakennuksesta varmasti olisi löytynyt jokin heikko kohta? Nyt seinät joutuivat tehovalvontaan tunkeilijoiden varalta. Pettymystä nieleskellen alistuimme asemaamme ulkoilmaan, turvallisen välimatkan päähän takaovesta.

Viimein alkoi Absoluuttisen Nollapisteen keikka. Ääni kuului meille asti vain vaimeasti, mutta kappaleet olivat silti hyvin tunnistettavissa. Ensimmäisenä soi Täytyy muistaa. Yritimme kohottaa tunnelmaa niin korkealle kuin heinikossa pystyi. Välillä oli vaikea pysyä perässä kappaleissa, jotka kuuluivat vain hädin tuskin, mutta jos lauloi itse hiljaa mukana, oli helpompaa päästä jonkinlaiseeen rytmiin mukaan.

Välillä hallin takaovi oli suljettu ja välillä raollaan. Parissa vaiheessa se oli niin paljon auki, että saatoimme nähdä selvästi välkkyvät värit sekä osan yleisöstä. Valot helpottivat mielikuvittelua siitä, miltä keikka ehkä näytti.

Keikan päätyttyä tuntui kuin olisi nuortunut kymmenen vuotta. Olipa hassua tämmöinen jököttäminen keikkapaikan ulkopuolella. Kumma hysteria. Matkalla takaisin liejuiseen leiriimme päätimme, että syyskuun Tavastia-keikalle ostamme liput heti sinä samaisena päivänä, kun ne tulevat myyntiin.

Minä & Nollapiste

Mä mietin pitkään mitä mä kirjoitan. Aluks tuli vaan mieleen: "Mä oon niin erilainen nuori kun mä kuuntelen Nollapistettä." Kieltämättä se on totta, mä tunnen vaan pari ihmistä jotka tykkää Nollapisteestä. Mutta oikeesti, Nollapiste teki musta teinin. Hirveen teiniX, ihQ lyhennemuijan.

Kun kaikki aina sanoo mulle: "Sä olet niin persoonallinen, outo" ja ties mitä, niin en mä oikeesti ole. Mä ihkutan Nollapistettä ihan täysillä. Mun huoneeni seinät on täynnä Tommi Liimatan kuvia, se on mun erityinen ihastus. Kaverit nauraa: "Tommi Liimatta on Siljan unelmien mies!" Niin oliskin. Kaikki Nollapisteestä.

Mä olin ihan ihmeissäni, kun älysin, että Nollapiste on soittanut Ikaalisissa. Nou. Miks ihmeessä buonna 1998 kun mä olin vielä tyhmä 9-vuotias enkä älynny mitään? Ja että Teemu Eskelinen opiskeli Ikaalisissa! Mieletöntä.

Kerran mä luin jotain 70-luvun Seiskaa tai vastaavaa ja vanhoja horoskooppeja. Siinä mulle ennustettiin, että: "Tapaat huomenna henkilön, jolla on vihreät vaatteet ja ihastut". Seuraavana päivänä ilmoitettiin Nollapisteen kotisivuilla: "Janne Hast on liittynyt bändiin." Minä tietysti etsin hänestä kuvia ja Tulenkantajien sivuilta löysin pari. Minkäs värinen se Jannen paita niissä kuvissa oli? Vihreä, jee jee!

Mä olen tähän mennessä nähnyt Nollapisteen vain kerran. Se oli Ilosaarirockin klubilla. Mun piti mennä sinne perheeni & serkkuni kanssa. Meille on ominaista, että me myöhästytään joka paikasta. Lippujen myynti alko joskus klo 17.00 ja me oltiin paikalla n. klo 22.00. Liput oli myyty loppuun! Ei ei eii! Kaikki oli ihan masentuneita. Mä olin ollu varma, että me ei ehdittäis. Mun serkku soitti ties kelle ihmisille ja pyys apua. No can do, apua ei saatu.

No me kierrettiin siellä vähän aikaa, ja todettiin, että kyllä me kuullaan se musiikki teltan läpi. Mutta sitten, pikkuveljeni äkkiä kysyi : "Minkä värinen se ranneke on?" Vihreä, ja veli palasi kädessään klubin vihreä ranneke! Serkkuni meni tutkimaan kummassa kädessä sitä pidetään. oikeassa. Sitten liimasimme rannekeen purkalla veljeni käteen. Mä en halunnu mennä sinne yksin, mikä pelkuri mä olen. Mun veli vaan muinamiehinä vilautti ranneketta ja pääs sisään. Musiikki alkoi soimaan. Ensimmäinen kappale oli muistaaksen Kultainen leikkaus. Veli soittaa sisältä: "Tää on ihan mahtavaa!"

Mä tuskin pystyin puhumaan: Tule heti tänne! Rakas veljeni tuli ulos, lippu kiinnitettiin vuorostaan mun käteen. Mä olin ihan paniikissa. Mutta pääsin sisään. Mä juoksin ja pääsin melkein eturiviin. Mä en ole ikinä ollut niin onnellinen. Mä olin ihan ekstaasissa. Sen jälkeen mä soittelin kaikille: Mä näin Nollapisteen! Mä näin Nollapisteen!

Seuraavan viikon mulla oli typerä virne naamallani. Vieläkin, jos mä ajattelen sitä.

Sellanen juttu vielä, että mulla on aina ollut kompleksi pituudestani, tai niin, siitä että mä olen lyhyt. Vaan 155 cm, enkä tule enää kasvamaan. Serkkuni sanoi: "Se Tommi on aika lyhyt." Ja kun mä näin Nollapisteen siellä keikalla, Tommi ihan mun edessäni... Viuh, sinne meni kompleksit!

Ah rakkautta, se on rakkautta. Mä ihkutan teitä Nollapiste-beibet.

En ole hyvä kirjoittaja, kerron vain tunteeni paperille.