Absoluuttisen Nollapisteen syytä on se, että sanon 'mie'. Vanhempanikin sanovat, mutta en minä sitä niiltä myönnä oppineeni.

Näin kerran hupaisan näköisen ukkelin Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa, ja häpesin suhtautumistani hänen ulkonäköönsä pitkään, sillä tunnistin hänet Tommi Liimataksi vasta hetken kuluttua.

Ujostelen bändin läheisyydessä olemista, ja väitän itselleni sen johtuvan myös heidän faneja ujostelevasta käyttäytymisestään. Näin olen mielestäni ikään kuin enemmän bändin jätkien kaltainen.

Tunnen oloni äärimmäisen vaivautuneeksi, jos joku ystävistäni - joista osa on Nollapisteen aktiivisia seuraajia - kertoo minulle yhtyeestä jotain, mitä en jo tiennyt. Raivostun, jos en muista jonkin laulun sanoja humalassa laulettaessa. Sitten nolottaa taas. Olen tyytyväinen.

Kuvailisin suhdettani Nollapisteesen seuraavalla analyyttisellä lausahduksella. Sama kun laittaisi kädet taskuun ja pyörisi kotiin. Vaikeaa ja vauhtiin päästyään hauskaa.

Absoluuttinen Nollapiste merkitsee sekavia mielentiloja, lähes tavoittamattomia muistoja tuoksuista, äänistä ja tilanteista. Se on toisinaan lämmin tulvahdus mielen läpi, toisinaan aiheuttaa vieromista ja torjuntaa, kiukkuakin. Nollapiste on antanut monta mieleenjäävää unta, pelkotiloja ja tosimaailmassa hillitöntä riemua, ihailua ja seesteistä onnellisuutta. Absoluuttisen Nollapisteen outo, perustelematon henkinen tuttuus tekee siitä minulle tärkeän. Sitten kun en enää muista kuka olin kun suhteemme alkoi, se varmaan lakkaa liikuttamasta minua. Toistaiseksi kuitenkin luotan siihen, musiikilliseen mieleni turvasatamaan.

Minä ja Nollapiste

Kaikki on suhteellista. Näin ainakin kuvittelin armeijan jälkeen alkukesällä 1995, kun paras ystäväni aloitti toivottamalta tuntuneen urakkansa: Aivopestä minut kotikaupunkimme bändillä nimeltä Absoluuttinen Nollapiste.

Olen lapsesta saakka ollut "metallifani". Vaikka armeijan jälkeen kuuntelinkin jo paljon muunlaistakin musaa (vieläpä ilman vieroitusoireita), niin silti yksi periaate oli tuolloin vielä voimassa päänupissani: "Minähän en suomalaista musiikkia (etenkään suomeksi laulettuna jne) siedä, en missään muodossa enkä tyylissä!". Mieleen on jäänyt elävästi, kun eräänä kesäkuisena päivänä 1995 kaverini tuli jälleen käymään kylässä. Ajeltiin hänen autollaan läheiselle niitylle paistattelemaan päivää, ja kaveri tietysti jälleen kerran käytti tilaisuutta hyväkseen: Alkoi loputon vuodatus siitä, kuinka uskomaton / lupaava / ällistyttävä / nerokas / loistava / käsittämätön on tämä rovaniemeleläinen bändi, Absoluuttinen Nollapiste. Siinä kesäisellä niityllä autossa istuskeltiin, ovet auki, ja vuoroin kuuntelin musiikkia, vuoroin kaveriani, jolta melkein jo vaahtoa valui suusta jatkuvan kehumisen seurauksena. Nyökyttelin ja esitin pykälän kiinnostuneempaa kuin mitä olin. Tuossa vaiheessa minua ei erityisemmin kiinnostanut koko yhtye, mutta tietysti kuuntelin parhaan kaverin pyynnöstä musaa ja hänen tietopankkiaan aiheesta. Pystyin kuitenkin myöntämään jo tuolloin, että musiikki oli "ihan kivaa" (mikä tuohon aikaan oli meikäläisen suusta mieletön kehu mille - ei metallia soittavalle - suomibändille tahansa). Tuona kesäpäivänä aika tuntui kuin pysähtyneen, leppoisa tunnelma on jäänyt hyvin mieleen. Loppukesällä suostuin vastahakoisesti antamaan C-kasetin, jotta kaveri voisi äänittää levyn minulle (ajatellen etten minä sitä kuitenkaan kuuntele).

Kului noin vuosi. 1996 kesällä jotenkin yhtäkkiä aloin muistelemaan, että "mikäs se yhtye / levy olikaan, mitä mulle pakkosyötettiin viime kesänä? se jossa laulettiin niistä liekehtivistä oravista??" ... ja niinpä pengoin tuolloin vielä massiivista C-kasettikokoelmaani, kunnes kasetti löytyi. Aloin kuuntelemaan kasettia, jota en ollut aiemmin omatoimisesti kuunnellut kuin korkeintaan pari kertaa! "Hmmmm, tämähän kuulostaa paljon mukavammalta kuin mitä muistinkaan, miksikäs mun piti pistää vastaan tämän kuuntelemisessa kun tämä näinkin kivaa musaa on?" - jokseenkin tuonsuuntaisesti ajatukset menivät. Kulunut kasetti siirtyi pölyyntyvien kasettien osastosta sellaiseen osastoon, jota ainakin silloin tällöin tuli kuunneltua.

Opiskelut alkoivat 1996 syksyllä. "Muovilevyn" (tässä tapauksessa kasetin) kuuntelemista oli vaivihkaa tapahtunut kovasti ja tässä vaiheessa mietiskelin lähinnä, että "miten ihmeessä en aiemmin jo tajunnut miten kiinnostava & hyvä levy tämä onkaan!". Mitä pidemmälle 1996 eteni, sitä syvemmälle "Muovi antaa periksi" upposi. Levyn nimi taisi olla ennakoivaa tulevasta, muovin sijasta kyseessä olikin vain eräs metallifanaatikko.

Kun Absoluuttinen Nollapiste julkaisi sitten "Simpukka-Amppeli" levyn, olin bongaamassa musiikkikirjastosta sitä melkein yhtä innokkaasti kuin bändiä minulle suositellut kaverini. Ja sitten petyimme molemmat yhdessä. "Muovi antaa periksi" oli kasvanut niin voimakkaasti päänuppiin, että "Simpukka-Amppeli" tuntui huonolta vitsiltä. Sitä yritettiin ja yritettiin kuunnella, mutta ei. Kaverikin totesi koulussa sitten vain eräänä päivänä, että "se on ihan paska levy!". Ja minä siihen, että "siltä se vaan tuntuu, joo-o, harmi". Levyn lamaannuttavan vaikutuksen pystyy näin jälkikäteen ajatellen huomaavan helposti: Sekä minä, että kaverini käytännössä unohdettiin koko yhtye aina 2000 alkukesään saakka!

2000 loppukeväällä allerkirjoittanut eksyi netissä jotain kautta Absoluuttisen Nollapisteen (nykysivuston) tuolloin uunituoreille sivuille. Sivuilla tuli Absomuistot mieleen. Sitten silmään pisti tietysti myös tosiasia, että bändi oli julkaissut tällä välin "Suljettu" -nimisen levyn ja myös aivan hiljattain levyn nimeltä "Olos". Näitä tietoja hetken tutkiskeltuani suuntasin netissä levykauppaan (Epes), jossa muistelin joskus ohimennen nähneeni bändin mainoksia. Ja sieltähän löytyivätkin kaikki bändin levyt. Yllätyin, kun huomasin, että kaikki levyt (paitsi "Olos") olivat erikoistarjouksessa, vain jotain 12 euroa kappale. Tein samantien muistojen vallassa impulsiivisen päätöksen: Tilasin kaikki 5 täyspitkää levyä CD-formaatissa samalla kerralla! Kyllä tuntui hyvältä.

Levyt saapuivat ja aloin niitä innolla kuuntelemaan, aloittaen vanhimmasta, päättäen uusimpaan. Musiikki tuntui aiempaakin paremmalta. Varsinainen yllätys tuli kuitenkin "Simpukka-Amppelista". Olin Absoa minulle aikoinaan suositelleelle kaverillekin (joka oli tässä vaiheessa muuttanut eteläisempään Suomeen) kertonut jo tilanneeni kaikki Absolevyt ja hänen ensikommenttinsa oli: "Mitäh? Ostitko muka myös sen mikä-amppeli-levy se ny oli, häh?!". Yllätys oli se, että Amppelilevy ei enää kuulostanutkaan yhtään huonolta, vaan omalla tavallaan oikein mainiolta! Kaveri ei meinannut uskoa, kun tilitin tuntojani - samaan aikaan kun vielä kiihkoilin tyyliin "se Amppelilevyn jälkeen julkaistu 'Suljettu' tuntuu muuten jopa paremmalta levyltä kuin Muovilevy!". Väitehän oli suorastaan sairas, kaverin mielestä. Nuo hetket olivat muutenkin eräällä tapaa hupaisia: 5 vuotta myöhemmin, ja minä, jota kaveri yritti aikanaan aivopestä Absofaniksi, olen puolestani aivopesemässä samaa kaveria Abson musiikin suhteen! Maailma voi olla kiero, eikö totta?

Mitä enemmän kuuntelin "Suljettu" -levyä, sitä enemmän siitä pidin. Loppuvuodesta 2000 sanoin kaverillekin jo avoimesti, että "Muovilevy on kohdannut voittajansa!". Kovat väitteeni olivat saaneet kaverinkin uudelleen kiinnostumaan bändistä, ja nyt oli minun vuoroni äänittää hänelle parit Absolevyt. Aika kului ja kaveri alkoi olla samaa mieltä kuin minäkin - "Suljettu" on vähintäänkin yhtä hyvä kuin "Muovi antaa periksi", paitsi että ... tuota ... sehän on parempi? Jep!

Hieman myöhemmin, olisikohan ollut vuonna 2001, päätin tilata myös Tommi Liimatan soololevyn "Liimatan Pan Alley". Siinäpä taas yksi levy, joka kasvaa kuuntelukerta toisensa jälkeen. Ja jälleen kerran tuntoja piti tietysti tilittää kellepä muullekaan kuin parhaalle kaverille, joka aikanaan tartutti minuun Absoluuttisen Nollapisteen.

Tuli "Nimi Muutettu", ja niin minä kuin kaverikin osti levyn alkuperäisenä - tottahan toki. Hassua tilanteessa oli se, että minä (edelleen suurena metallimusiikin ystävänä) tunnuin tietävän jo enemmän bändistä kuin kaverini, jonka piti olla meistä se "absoexpertti". Olikin hyvä kuittailla kaverille, että "Kuka käski minun innostua tästä bändistä, häh!?" ... heh. "Nimi Muutettu" -levy ihastutti sen verran kovasti, että tulipa sitten ostettua ensimmäisen kerran bändin oheistuotekin: "Nimi Muutettu" T-paita, ja ei kai siihen voi muuta sanoa, kuin että Absoluuttinen Nollapiste rakastaa minua. Tai no tuota, antaa olla.

Jossain vaiheessa kaverini tiedusteli, että mistä olin ostanut Abso-CD:t silloin 2000 kesällä - minähän tietysti innolla selitin mistä, ja kaveri teki sitten saman tempun minkä minä aiemmin: Osti kaikki Absoluuttisen Nollapisteen CD-levyt - ja jälleen kerran tuntui hyvältä (tällä kertaa sekä minun, että kaverin suunnalla). Hieman myöhemmin hän osti myös "Liimatan Pan Alleyn", kun oli luukuttanut tarpeeksi minun äänittämääni kopiota, ja todennut että "ei se jätkä tosiaan liioitellut, tämähän ON aivan loistava levy!". Alkoi tuntumaan jo hieman enemmänkin kuin vähän "dejavu" -meiningiltä tässä vaiheessa ...

Kun sitten "Seitsemäs Sinetti" tuli myyntiin, oli itsestäänselvää, että kumpikin meistä osti levyn omalla tahollaan. Allekirjoittanut kävi pariin kertaan tiukkaan sävyyn kuulustelemassa paikallisen Prisman musiikkiosaston myyjiä, kun "jo 2-3 viikkoa on mennyt eikä teillä vieläkään ole tätä levyä, mistä PIIP tässä on oikein kyse, kertokaa!?". Olin edellisen levyn ("Nimi Muutettu") ostanut tilaamalla sen Epesin nettisivujen kautta - ja sain levyn pari viikkoa myöhemmin kuin kaverini. Tuolloin huomasin myös, että paikallisessa Prismassa levy oli myynnissä heti julkaisupäivänä. Päätinkin, että seuraavan levyn kohdalla toimin toisin. Ja sitten kun toimin, niin tietysti jostain kumman syystä "Seitsemäs Sinetti" ei tahtonut millään löytää tietään Rovaniemen Prismaan. Ja jälleen kaverilla oli levy pari viikkoa ennemmin hallussaan. Sekös söi miestä. Mutta eipä hätiä mitiä, hyvä musiikki auttaa kummasti unohtamaan (melkein 9 kk) odotusajat.

Jossain vaiheessa hankin netin kautta itselleni Absoluuttisen Nollapisteen "Demo 1" ja "Demo 2" -demojulkaisut. Niistäkin oli (ja on edelleen) suurta iloa, erityismaininnan ansaitsee "bensaa blues", joka jaksaa piristää vaikka kuinka arkinen päivä olisi takana. Demoilla oli hauska myös järjestää tässä 2004 keväällä jo moneen kertaan mainitulle parhaalle kaverille hauska syntymäpäivälahja - hän ei edes tiennyt että mitään demoja on olemassa bändin alkuajoilta! Ja sekös vasta (jälleen kerran) pientä kuittailua aiheutti: "Jätkä ei etes tiiä demoista, ja kuka se mua aikanaan absoexperttinä oli aivopesemässä tämän yhtyeen pariin??". Ympäri mentiin, yhteen tultiin - ties kuinka monennen kerran taas.

Ehkä tästä kaikesta voi päätellä jotain suhteestani bändiin nimeltä Absoluuttinen Nollapiste. Sanotaan nyt vaikka niin, että se on ihan yhtä kieroutunut ja monimutkainen vyyhti, kuin mitä on bändin musiikkikin alkuajoista nykypäiviin. Ja kuten musiikkikin, tämä suhde vain paranee vanhetessaan. Tämä juttu onkin hyvä päättää toteamalla: Absoluuttinen Nollapiste on.

En muista, kuinka tutustuin Absoluuttiseen Nollapisteeseen. En kyllä muista sitäkään, miten opin lukemaan. Yhtäkkiä vain osasin. Samoin kävi, kun luiskahdin Nollapisteen maailmaan. Olin siellä enkä halunnut pois. Sen jälkeen olen tutustunut maailmaan Nollapisteestä käsin. Rivit Liimatan lyriikoista ovat muistuneet mieleen mitä kummallisimmissa tilanteissa. Jotkut lauseet olen tajunnut vasta kun olen törmännyt vanhan leivän ensin syöviin setiin tai korkuisiin muovikauriihin.

Absoluuttinen Nollapiste on minulle todellisuuspakoa, rinnakkainen, vaihtoehtoinen maailma, joka on vapaa arjen latteuksista. Laulujen sanat, itse musiikki, keikat, levyt ja orkesterin jäsenet ovat tämän rok-kukkoilusta vapaan maailman yhtä tärkeitä osasia. Nollapiste ei kerskaa, ei ylpeile idioottimaisuudella, ei puhu pahaa muista kun lestoista, ei pyri kaveeraamaan pienimmän yhteisen nimittäjän varjolla. Kaiken se näkee ja merkitsee muistikirjaan, kaikki vaikutteet se sulattaa ja omannäköisekseen ulosanniksi muokkaa.

Keikat ovat antaneet paljon. Muita yhtyeitä en seuraa samanlaisella innostuksella: mitenkähän ne tänään soittavat? Materiaalin kehittely ja improvisointi kiihottavat mielikuvitusta. Ylistetty se aihe, joka välispiikkiin pääsee. Kiitetty se sointukulku, joka Lääkkölän innostaa maalaamaan itsensä soolossaan nurkkaan. Harva rumpali lyö tavaraa pöytään runsaskätisesti kuin pitokokki Krutsin. Skeittaavan humanistin näköinen Otsala tuo omat tilkkunsa päiväpeitteeseen. Proge on liima, joka sitoo kaiken kokoon. Syntyy Absoluuttinen Nollapiste, tila, missä ei protonin hölkkä hyydy eikä elektronin hengitys huurua, vaan merkkijonot merkillistyvät merkityksellisiksi.

Nollapisteen myötä olen alkanut kuunnella muutakin musiikkia sillä korvalla. Nollapiste on ollut musiikillinen ammattikorkeakoulu ja yliopisto, opettanut kuulemaan ja näkemään musiikkia ja maailmaa siinä ympärillä.

Nollapiste on minulle Raamattu, puoliksi juotu kossupullo ja Tapio Rautavaara.

Elämä Absoluuttisen Nollapisteen maailmassa on elämää hiuskarvanvahvalla sillalla: niska on milloin tahansa nyrjähtämässä, mutta ei vielä. Joku on onneksi aina hereillä kello neljä. Kun luulee olevansa yksin kaikkeudessa, lohduttaa huomata: on täällä muitakin.

Eka Absoluuttinen-levyni oli "simpukka-amppeli" ja siitä jäi fiilikset "mitä ihmeen hörhö-musaa tää on". Sanoitukset vihelsi yli lipan reilusti ja musa iski ohi ja kaukaa. "Neulainen Jerkkunen" osui vähän paremmin kuuntelijan korviin mutta ei tehnyt pysyvää vauriota. Levyt on siitä lähtien kuunneltu läpi kerran....ja palautettu takaisin kirjastoon.

Keikalla kohdattu 2 kertaa, ihan OK meininkiä mutta niin on OK moni muukin asia ja bändi.

Mutta Tommi Liimatan kirjallinen tuotanto on iskenyt kipinää huomattavasti kipeämmin! Varsinkin "avainlastu" on viipynyt silmien alla kiitettävän paljon. Asiaa...!