Julkaistu alun perin Skenet-verkkolehdessä.
Kuulin Tommi Liimatasta ensimmäisen kerran vuonna 1991, kun ystäväni Hannu Stark lähestyi minua kirjeitse (olin vaihdossa Yhdysvalloissa, siitä viestinnän muodollisuus). Hannu mainitsi, että luokalle oli muuttanut uusi poika, joka oli kirjoittanut surrealistisen äidinkielen aineen siitä kaikkien hyvin tuntemasta mitä-minä-tein-kesällä -aiheesta. Pojan nimi oli Tommi Liimatta ja äidinkielen opettaja heltyi kiitettävään.
Hannusta tuli sittemmin Tulenkantajien Hannibal. Tommi Liimatasta tuli sittemmin Tommi Liimatta.
Tommi nousi pienen yleisön tietoisuuteen Absoluuttisen nollapisteen laulajana ja sanoittajana. Jo varhaisessa radiohaastattelussa tivattiin, eivätkö Tommin tekstit toimisi paremmin jossain muussa formaatissa kuin popmusiikissa. Haastattelija sai osakseen ivaa ja pilkkaa suorassa lähetyksessä.
Mutta idea ei ollut huono.
Avainlastun julkaisemista yritettiin jo Liimatan soololevyn yhteydessä 1996. Silloin viitekehyksenä oli "Kirjoitettua 1985-1995". Lastua ei kuitenkaan saatu tuolloin laineille, kun julkaisijaa ei löytynyt.
Sittemmin tilanne on muuttunut. Absoluuttinen nollapiste murtautui uusimmalla levyllään hyväksi toviksi listoille. Kriitikoiden lisäksi bändiä ovat nyt alkaneet suitsuttaa muutkin tahot. Väärinymmärretystä nerosta on tullut näkymätön jättiläinen, jonka vaikutus kuuluu ja tuntuu. City-lehti vertasi Liimattaa Jim Morrisoniin jo aikaa sitten. Kuopiolaisten ylioppilaslehti Stimulus totesi Tommi Liimatan olevan se mies, jonka Jumala omaksi kuvakseen loi. Muusikon esikoiskirjan ilmestymisen myötä oman mielipiteensä asiasta voi muodostaa myös lehdistä, joissa käytetään kiiltäväpintaista paperia. Image uhraa Liimatalle kolme sivua. Jutussa WSOY:n kustannuspäällikkö vertaa Liimattaa Saarikoskeen.
(Yksi Liimatan aliaksista toki on "Ihmisen veli", mutta rajansa profetian itsensä toteuttavuudellakin.)
Vaikeaselkoisista ja mitä erilaisimpia mielikuvitusystäviä vilisevistä teksteistä tunnettu Liimatta on taipunut lyömään esikoisen selkään eräänlaisen tuoteselosteen. Avainlastun etymologia aukenee: se sijoittuu avainromaanin ja lastun väliin "jos ne vähän tiivistävät". Kustantaja puhuu runokokoelmasta, mikä hiukan hämmentää Liimattaa, joka luuli kirjoittaneensa proosaa. Väliäkö tuolla, lastu liikkuu kevyesti, välistä yläjuoksuunkin.
Kirjan aloittavissa pienissä tarinoissa liikutaan lapsuuden maisemissa, joissa lestadiolaiset ja sotaveteraanit terrorisoivat perheen pienimpiä. Joitakin tangentteja Absoluuttisen nollapisteen suuntaan löytyy pitkin matkaa. Esimerkiksi Yli 1000 erilaista kasvia -niminen laulu ilmestyi jo Muovi antaa periksi -levyllä. Kasvioppiin tulee nyt jatkoa (mukana menossa kutkuttavasti myös toppatamineita kesähelteillä suosinut Keijo Allan!):
Koulupuistossa kasvaa 1000 erilaista kasvia
ennen ja jälkeen yhteenoton
sillä ei nujuamisesta yleensä mitään tule,
kaikki hajaantuvat suunsoiton päätteeksi
kukin omaan kaupunginosaansa ja vannovat kostoa.Ja venetsialaisiin on vielä kaksi viikkoa
ja koulujen alkuun kaksi päivää
ja keijo allanin persevako vilkkuu pensasaidan takaa
ja kaikkien pyöristä viedään ketjulukot.
Jatkossa edetään kypsempiin teemoihin ja Liimatta suoltaa eräänlaisia köyhän miehen aforismeja (korotan rimaa mahtuakseni sen alta paremmin) sekä sivaltaa piiskalla juorulehteä (mitään hauskempaa kuin aurinkolasit vauvan päässä emme tiedä).
Valittujen aiheiden megalomaanisuus - yhteiskunta, edustus, terveydenhoito - tuo mieleen Kari Hotakaisen runot. Hotakaisen runot muodostivat kalikkakasan, eikä Liimattakaan aihioitaan suinkaan puhki hio. Mutta kummallakin on äkkiväärä taito valita oikean kokoista oksaa, ne eivät taivu vaan räsähtävät keskeltä kahtia. Kunnon nuotion saa aikaan vähemmilläkin tykötarpeilla.
Puhtaimmat ja kestävimmät tarinat on sijoitettu Avainlastuja-osioon. Jo T-paidoista tuttu Renki seikkailee maatalouslomittajana, tarjoaa palvattua hirvenlihaa ja huikkailee pullosta päälle. Luvun päättävä tarina taas kiemurtelee proosarunon pakkopaidasta ja yrittää läpimurtoa novelliksi. Kuvaus mökkiseurueen kollektiivisen vaivaantuneesta jalanvaihtamisesta luo vahvan tunnelman:
Kukaan ei vieläkään puhunut.
Jotain jälleen puuhatakseni kaivoin taskuni läpi
ja löysin kauppakuitteja. Ehkä etsin lukuja jotka täsmäävät.
Tutkin kuitit läpi eikä ratkaisu sieltä löytynyt.
Sattumalta esiintyvä valiomuoto erehdyttää mystifiointiin,
tasaluku kohtalotulkintaan.
Merkityksellinen numerosarja jää kaasun lailla päähän.
Mistään tällaisesta ei ollut kysymys, jostakin oli.
Samaan tapaan pyöritteli myös Jari Tervo (toinen ex-rovaniemeläinen) viimeisissä runotekeleissään. Vuosien saatossa Tervon lyriikka kulki yleisestä tiiviin yksityiseen ja lopulta juonellisista tarinoista oli enää pieni harppaus romaanien kirjoittamiseen. Liimatan evoluutiolle voisi todistusaineiston pohjalta povata samantapaista jatkoa.
Kuinka tiiviisti Liimatta sitten varjostaa ihailemaansa Pentti Saarikoskea? Saarikoskella oli Hipponaks, Liimatalla Dee Snider.
Siinä missä Saarikoski tukeutui antiikin mytologiaan, Liimatta tekee oman. Apuna on tuhti nippu Tex Willer -pokkareita, Tarzan, kasa metsässä lahonneita vanhoja pornolehtiä ja Seiska. Saarikoski matkusti niukasti ja päätyi Ruotsiin. Liimattakin käy Ruotsissa, jossa oksennus maassa näyttää samalta kuin Suomessa.
Nimi muutettu -levyn teksteissä kuulee kaikuja Saarikosken Ruotsin-kaudelta, ja Avainlastullakin on joitain tällaisia, usein yhteiskuntaan päin kallellaan olevia välähdyksiä. Mutta ero piilee siinä, että Liimatta ei tarvitse maailmaansa muita. Hän on hedelmällinen ja kansoittaa maan aivan yksinään.
Tekstien näkökulma on usein kuin lapsen, jolloin asiassa on kaksikin hyvää puolta. Ensinnäkin, todellinen havainnointi ja oppiminen on mahdollista, ja toisekseen, ruohonjuuritaso ei ole koskaan kaukana.
Olen jo pitkään suositellut Absoluuttisen nollapisteen levyjä sydänsuruista kärsiville, sillä Liimatan teksteissä ei lemmestä juuri ole ollut tapana luritella. Avainlastu ei tee poikkeusta linjaan - Liimatan muusana on edelleen populaarikulttuuri kaikkine nurinkurisuuksineen:
Elämä on uimaranta koska Jon Bon Jovin kitarassa lukee niin.
T-paidassa kaikki teksti on julkeaa.
Jonkun Runousopin ostaminen nolottaa
enemmän kuin pornolehtien, niin sen tietysti pitää ollakin.
Pariutumisvaiheessa miehiä kiinnostaa fysiikka, naisia kemia.
Liimatta itse määrittelee huonon runon seuraavasti: se ei tunnu munissa asti. Tällä perin ankaralla mittarilla mitattuna Avainlastu selviytyy testistä hyvin, vaikkakin tekijän lähestymistapa on hyvin erilainen kuin Tommy Tabermannilla. Kuin jälkipolville ohjeeksi, Liimatta toteaa kengänjälkiensä alkavan ison kiven juurelta, ikään kuin hän olisi "hypännyt kiveltä tai tyhjästä siihen kasvanut ja lähtenyt kulkemaan heti kun tasapainon horjuminen vaatii askeleen ottamista."
Niin Liimatta myös kirjoittaa: kuin olisi joka hetki vaarassa suistua nokalleen maahan.
© Sami J. Anteroinen