Ilkka Pernu, verkkolehti Kiiltomato.net 17.10.2002
Kun kuulin, että Absoluuttisen Nollapisteen sanoittaja-laulaja Tommi Liimatalta ilmestyy esikoisteos Avainlastu, olin helpottunut. Kohta tietäisin, mitä Liimatan Pan Alley -soololevyn (1996) kummallisissa biiseissä sanotaan. Levyn kuuden kappaleen lyriikoiden kohdalla nimittäin lukee "ks. Avainlastu". Kirjan kun piti alun perin ilmestyä kyseisen soololevyn yhteydessä.
Avainlastu on kuitenkin paljon muutakin kuin Liimatan Pan Alleyn kansivihkosta puuttuvat sanoitukset. Itse asiassa näiden laulujen sanat on painettu vain kirjan kansilehden nurjalle puolelle.
Liimatta on todennut, että sanojen sovittaminen lauluihin rajoittaa tarinoiden kerronnan mahdollisuuksia. Nyt kun tällaisia rajoituksia ei ole, on Avainlastussa päästy todella irrottelemaan. Teos koostuu seitsemästä osiosta, joiden tyyli vaihtelee lyhyistä teksteistä pitkiin novellityyppisiin tarinoihin.
Mielestäni tarinoissa mielenkiintoista on niiden ero siihen, mihin olin Nollapisteen lyriikoissa tottunut. Tosin Liimatta tyylittelee Avainlastussakin tuttuun tapaan pienillä elementeillä ja havainnoi ympäristöä yhtä mielenkiintoisella tavalla kuin laululyriikoissaan:
Lyhyt tukka on helppohoitoinen vaikka naistenlehti on samaa mieltä.
'Pahe' on kunnollisten nimitys riippuvuudelle josta voi kehittyä opportunistin moraali.
Avainlastun lyhyemmät tekstit ovat lähempänä tuttua Liimattaa, mutta on niissäkin paljon sellaista, mistä en olisi ilman ennakkotietoja miestä tunnistanut:
Rakastamme sisiliskoa
heti kun näemme sellaisen.
Lähetämme lehteen mielestämme humoristisen
kuvan jossa eläin käyttäytyy ihmismäisesti
tai lapsi aikuismaisesti.
Mitään hauskempaa kuin
aurinkolasit vauvan päässä emme tiedä.
Teos oli mielestäni paikka paikoin hieman sekava ja hämmentävä, mikä on sekä hyvä että huono asia. Huono siksi, että haluni ymmärtää siltä istumalta tämän hienon sanataiturin tekstejä oli suuri, ja pieni sekavuus tuntui silloin hieman ärsyttävältä. Hyvä siksi, että teosta tulee luettua vielä monta kertaa uusien oivallusten toivossa.
Teemu Keskinen, Jyväskylän ylioppilaslehti 13/2002 (29.10.2002)
On kaksi tapaa lähestyä Tommi Liimatan esikoisteosta Avainlastu.
Voin ajatella, että tässä on niin tuore ja omaperäinen kirjoittaja, ettei kannata saivarrella ja pitää kiinni tavanomaisista kriteereistä vaan heittäytyä mukaan hervottomaan menoon. Teksti seikkailee runon ja proosan välimaastossa, ja pientä aforismin tapaistakin irtoaa.
Tai sitten voin ajatella, että Avainlastu on toivottoman sisäänpäinlämpiävä tekele, enkä edes ymmärrä miksi se on julkaistu. Yleensä näin raakilemaista tekstiä saa lukea omakustanteista.
Tuntuu siltä, ettei Liimatta ole turhia miettinyt, antanut vain tulla tekstiä. Kirjoittajalle on annettu vapaat kädet, ja kielioppi ja muut turhuudet on heitetty romukoppaan. Ja joissain teksteissä onkin poljentoa, joka korvaa turhat muodollisuudet, vaikka usein täysi vapaus jättää kirjoittajan vain omien mielleyhtymiensä ja muistiavaruutensa varaan.
Parasta kirjassa ovat loppuun sijoitetut parodiset kirjeet, jotka tavoittavat jopa koomisen roolirunon sävyn.
Muuten Avainlastussa muistellaan varhaisnuoruutta ja kerrotaan kaikenlaisista arkisista sattumuksista kielellä, joka parhaimmillaan on kiinnostavan vinksahtanutta, tylsimmillään epämääräisen toteavaa. Mukana on muutama herkullinen vuolaisu, ja vastapainoksi monta omaan napaan tuijottavaa muistelusta.
Ilmeisesti kirjassa on tavoiteltu välittömyyden tuntua, väliin se eteneekin lähes tajunnanvirtana. Joskus taas putkahtaa esiin orastavaa kielitietoisuutta, ja muutama tekstinpätkä yltyy irvailemaan viralliselle kielenkäytölle: "Onko teillä koskaan ollut luottamuksellinen suhde parturiin?"
Mitään systemaattista linjaa ei siitäkään synny. Liimatta kirjoittaa niin nopeita hajahuomioita, että kirjoittaja tuntuu olevan aina jo toisaalla.
"Rikoin hopeatussin lavuaariin, liimasin tikkuaskin raapaisupintaa saappaaseen, / leikkasin kartonkia pyhäpuku yllä. Katselin karttoja, sormeilin kapinetta. // Kokoilin autokasetteja, äänen varjo kopioitui nauhakerrosten läpi. / Kopio oli usein naarmuuntunut. // Pyysin anteeksi niin usein ettei sillä ollut merkitystä / ja kiitin niin usein että kysyit miksi olen kiittämätön: / miksi on näin monta tyynyä."
Siteeratussa jaksossa jäävät täsmentymättä ainakin "kapine", "äänen varjo" ja "tyynyä". Kirjoittaja tietää paljon sellaista mitä ei kerro, mitä hän ei sijoita asiayhteyteen vaan jättää täysin irralliseksi.
Mutta tekstin ruotiminen tähän tapaan taitaa olla Avainlastun kohdalla turhaa. Kyseessä on hyvin irtonainen ja irrallinenkin teksti.
Jos etsii tuoreutta ja erilaisuutta, sitä löytää yllin kyllin. Jos taas vankkaa, selkeää, hyvää kirjoitusta, on syytä kääntyä muualle.
Jukka Koskelainen, Helsingin Sanomat 6.11.2002
Tommi Liimatta määrittelee runokokoelmallaan Suomen kirjallisuuteen uuden käsitteen. Juhani Aho vuoli lastuja, kun ei ehtinyt isoihin töihin, ja avainromaanina tunnetaan teos, jossa kirjailija turisee itsestään. Liimatan mukaan avainlastu "sijoittuu näiden tyyppien väliin jos ne vähän tiivistävät".
Kirjailijat ovat tunnetusti valehtelijoita, joten epäselväksi jää, miten suoraan Liimatta puhuu itsestään. Kysymys ei ole edes kiinnostava. Kiinnostavaa on se, minkälaisen maailman teos avaa.
Kokoelma alkaa lapsuusmuisteloilla ja päättyy itseään kommentoiden. Se pysyy koko ajan pienissä asioissa; runoissa kerrotaan kahvin ostosta, hedelmän kuorimisesta ja nenän niistämisestä, muttei mistään kohtalon kokoisesta. Tarkoituksena on ehkä viitata siihen, että elämän suuret linjat rakentuvat arjen pienistä valinnoista, usein huomaamatta.
Avainlastun maailman pienuus konkretisoituu loppupuolella Ulkomaan katsaus -nimisessä osiossa. Jakso on yhden runon mittainen, siinä käydään Ibizalla ja Tukholmassa, mutta sielläkin "oksennus maassa näytti samalta kuin Suomessa".
Avainlastun mikrokosmoksen taivasta tähdittävät popkulttuurista tutut hahmot: Jon Bon Jovi, Kaija Koo, Woodstock, Mustanaamio. Pornolehtiä vilahtelee totta kai siellä täällä, kuin kirjallisuudenopiskelijan runoissa oppineita viittauksia. Toistuviin käsitteisiin kuuluvat myös liimattamaisen oudot Hanukan Hässäkkä ja Suunsoittaja K, jotka tuntuvat lähinnä sisäpiirihuumorilta. Kenties yhden miehen sisäpiirin.
Teoksen suurimmat arvot ovat yksittäisissä, itsestäänselvyydestään huolimatta terävissä havainnoissa: "Monitasoristeykset on kartalla ihan selkeitä", "Sarjakuvissa kaduilla on harvoin räntää." Ongelmaksi puolestaan muodostuu perustelemattoman tuntuinen hajanaisuus. Liimatta assosioi niin vapaasti, että hänen mielleyhtymiensä perässä on toisinaan kovin vaikea pysyä. Helppoa se ei ole Absoluuttisen Nollapisteenkään kohdalla, mutta siinä kokemuksen ja tunnelman jatkuvuutta ylläpitää musiikki.
Avainlastu on ensimmäinen näkemäni runokokoelma, jossa on piiloraitoja. Kansipaperin
takapuolelle on kätketty puolenkymmentä tekstinpätkää, jotka tuovat muuta kokoelmaa
selvemmin mieleen Liimatan Abso-lyriikan. Jään odottamaan, keksiikö esimerkiksi Paavo
Haavikko piilottaa seuraavaan kokoelmaansa jotain jänskää.
Tero Valkonen, Rumba 21/2002 (8.11.2002)
Absoluuttinen nollapiste -yhtyeen keulahahmo on
kirjoittanut itsensä näköisen, lyhytproosan ja
lyriikan välimaastossa koikkelehtivan kokoelman. Se on
kaikessa hajanaisuudessaan, teennäisyydessään ja
suoranaisessa kömpelyydessäänkin verratonta
luettavaa.
Ville Hänninen, Ilta-Sanomat 11.12.2002
Absoluuttisen nollapisteen laulajana tunnettu Tommi Liimatta tekee tuloaan kirjailijana. Esikoisteos hyödyntää Juhani Ahon kehittämää lyhytproosaperinnettä. Kirjan "lastut" ovat enimmäkseen runomuotoon kirjoitettuja pieniä novelleja, jotka liikkuvat lapsuuden ja aikuisuuden maisemien välillä.
Liimatan kieli on arkista ja jokseenkin steriiliä, ja synnyttää usein absurdin tunnelman: "Näin ikkunasta että Jukka tulee. Otin avatusta paketista / nakin ja ripustin sen housun vetoketjuun. / Varmistin, se oli aika hyvä. Kuuntelin ovella. / Kun Jukka painoi kelloa lennätin oven selälleen / ja osuihan se Jukkaa leukaan."
Arkiset yksityiskohdat muodostavat kaoottisen ja elämännäköisen kokonaisuuden. Henkilöt pyrkivät selvittämään "Hanukan Hässäkän" perimmäistä olemusta, joka jätetään tarkoituksella hämärän peittoon. Kyseessä on ilmeisesti jonkinlainen oma sisäinen alue tai tila lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa.
Timo Hännikäinen, Nöjesguiden maaliskuu 2003
"Tommin nimipäivä on vuoden pimeimpänä päivänä ja Juhanin nimipäivä juhannuksena. -- Prosaisti kertoo itsestään kun ei keksinyt juonta omasta päästään ja tulosta sanotaan avainromaaniksi. Juhani Aho nimitti lyhyitä pätkiään lastuiksi kun ei saanut aikaan romaanin kokoista halkoa. Avainlastu sijoittuu näiden tyyppien väliin jos ne vähän tiivistävät."
Kirjana kämmenellä on tänään Tommi Liimatan Avainlastu, yksi WSOY:n viime syksyn esikoisteoksista.
Tommi Liimattaan törmäsin ensi kertaa televisiossa joskus yhdeksäntäkymmenluvun alkupuolella. Absoluuttinen Nollapiste –niminen ihmeellisen kirkkaan kuuloinen bändi kaukaa pohjoisesta Rovaniemeltä tuli viidenneksi Rockin SM-kisassa vuonna 1993. Sen jälkeen nimi Absoluuttinen Nollapiste on pysynytkin tiukasti julkisuudessa. Tommi Liimatta on tuon bändin sanoittaja ja laulaja. Häntä on kuvailtu milloin Suomen Jim Morrisoniksi tai uudeksi Pentti Saarikoskeksi. Itse hän on hiukan naureskellut noille nimilapuille.
Tuo alussa lainaamani kuvaus Avainlastun luonteesta kertoo jo hiukan, mistä on kysymys. Kädessä on teos jota kustantaja kutsuu runokokoelmaksi ja tekijä proosan ja runon välimaastossa olevaksi teokseksi. Ajatus on oikeastaan jännittävän ennakkoluuloton suhteessa kirjallisuuden lajityyppeihin. Jotenkin ollaan postmodernilla maaperällä, katkelmallisuuden ja hetkien viitoittamalla mielen kartalla.
Teos koostuu seitsemästä luvusta joissa edetään hyvinkin vaihtelevasti melkeinpä novellin mitasta arkisen aforismin pienimuotoisuuteen. "Korotan rimaa mahtuakseni sen alta paremmin" on tällaista aforistiikkaa à la Tommi Liimatta. Suunsoittaja K., Avauksia keskusteluun, Kuvauksia, Ulkomaan katsaus ja Kirjeitä tahoille ovat taas kirjan lukujen nimiä. Henkilö- ja paikkagalleria on värikäs, alkaen Jon Bon Jovista ja Woodstockista ja päätyen jonnekin kertojan kotikulmille sota-ajasta muistuttavaan Kumikäteen, Suunsoittaja Koohon ja Renkiin sekä Hanukan Hässäkkään huoltoaseman baareineen.
Avainlastu on aika ihmeellinen teos. Olen ehkä hajamielinen lukija; ainakin tätä ruskeisiin irtokansiin käärittyä kirjaa yön alla lueskellessani tunsin hajamielisyyden usein saavan vauhtia omille teilleen. Teksti kun juoksee aika tajunnanvirran malliin. Avainlastu lähtee liikkeelle kertojaminän lapsuudenmaisemista ja etenee siitä moneen suuntaan lähtevään huomiointiin ja kommentointiin, pienten arkisten hetkien tarkkaan ja selkeään kuvailuun, ironiaan mm. byrokratian ja mainonnan kieltä ja maailmaa kohtaan. Askellus tuntuu etenevän kuin katuja mietteissään mittailevan älykköpojan ajatusten labyrintti. Monesti mennään myös sisäpiirihuumorin puolelle, joka ei lukijalle selkene mutta synnyttää kyllä jänniä assosiaatioita. Mitään ehjää ja yksiulotteista kertomusta tai tulkintaa tästä teoksesta ei oikein kynän kärjelle saa.
Kirjan historiaan viitaten irtokannen sisäpinnallekin on painettu muutama teksti, ikään kuin bonusraitoina, sillä ne ovat Tommi Liimatan biisien sanoja. Kirjan historia kun menee vuoteen 1996 jolloin ilmestyi Tommin soololevy Liimatan Pan Alley. Sen oheistuotteena oli tarkoitus julkaista myös tämä kymmenen vuoden ajalta koostuneista teksteistä tehty kirja. Teoksen ilmestyminen kuitenkin sitten venähti kuudella vuodella.
Tommi Liimatta kuvailee Avainlastuaan muun muassa sopivaksi matkalukemiseksi. Avainlastu kyllä kestääkin monenlaista ja monenkertaista lukemista, sen verran kokeilevaa ja ilmavaa sen meno on. Se voisi olla sellaista hajamielistä lukemista junan, express-bussin tai lentokoneen pehmeässä istuimessa maisemien tai pilvien vilistäessä ohi, tai omien kasvojen kuvastuessa mustasta lasista. Katse sisäänpäin luotuna jonain ihmeellisenä hetkenä voisivat yhtyä lukijan ja tekijän ajatukset.
Eikä Tommi Liimatan kirjatuotanto tähän yhteen teokseen pysähtynyt. Masturbaatio Ranualla -sarjakuva-albumi
on juuri ilmestynyt WSOY:n kustantamana.
Kari Tahvanainen, Radio Rex 3.3.2003