Absoluuttinen nollapiste -rockyhtyeen sanoittajana tunnettu Tommi Liimatta on julkaissut esikoisromaaninsa. Aksel Sunnarborgin hymy on eräänlainen antisukuromaani, jossa sunnarborgien viimeinen perillinen yrittää katkaista sukuperinnön, kieltäytyä miehen roolista ja etenkin lisääntymisestä.
Absoluuttisen Nollapisteen levyillä Liimatta on virtuoosimainen sanoittaja. Hän on nostanut suomalaista rockia "oikean" lyriikan joukkoon samalla tavoin kuin Dave Lindholm ja Tuomari Nurmio parhaissa teksteissään.
Romaanin mitassa Liimatan verbaalinen nokkeluus ei kanna kauaksi. Kirjasta käy ilmi, että kielitajun lisäksi Liimatalla on psykologista silmää sukupolvensa poikamiesluonteille, mutta sukupolven joukkokuva on hajallaan jo romaanin alussa, eivätkä tutkimusmatkat kuolleen isän muistoon tee kirjaa ainakaan tiiviimmäksi.
Liimatta kuvailee tamperelaisen työttömän arkea sisältä käsin. Hänen minäkertojansa Aksel Sunnarborg on onnellisen hämmästynyt siitä, miten vähällä työtön selviää.
Minimitoimeentulo tekee Akselista nälkätaiteilijan ja työttömän arkikin pukee häntä. Akselin sukupolvelle työttömyys näyttäytyy yhtenä valinnaisena miehen mallina. Peräpohjolan vaatimattomilla nuorukaisilla on siihen synnynnäistä lahjakkuutta:
"Olen haaveillut työttömän elämästä jo etukäteen: päivärahalla saa levyn tai kirjan, harrastelen rauhallista legoilla rakentelua kierrätyskeskuksesta haetulla matolla, olutpullo on seinän vieressä ettei se kaadu, kuuntelen kaikki päivät levyjä ja kävelen liikunnaksi hautausmailla."
Unelma miltei toteutuu. Aksel seuraa tuntemattomia ihmisiä, ajelee paikallisbussilla ja hakeutuu koulun ruokalaan siltä varalta, että voisi kaveerata jonkun teinin kanssa. Välillä tapahtumasarja tihenee kerronnan nykyhetkeksi ja välittää päiväkirjamaisen intiimiyden.
Vuosista 1996-1998 päähenkilö selviytyy niin syrjään vetäytyneenä, ettei ajanjakson Tamperetta tai Suomea niistä välittömästi tunnistaisi. Vuosi 2001 on yhtä summittainen sukutarinan epilogiksi kuin vuosi 1761 sunnarborgien legendan juureksi.
Pelokas boheemi etsii isäänsä
Pohjimmiltaan Aksel Sunnarborgin tarina on tuhannesti kerrottu nuoren miehen odysseia kotiseudulta suurkaupunkiin: itsenäisyyden kokeilua ensimmäisessä asunnossa ja parisuhteessa, välillä boheemielämää, joka on pikemminkin pelokasta ja väsähtänyttä teini-iän jatketta kuin hakeutumista tamperelaiseen rockelämäntapaan.
Ihmissuhteiden välittömyys ja vilpittömyys ovat tuttua opiskelijaromaaneista, vaikka tämän kirjan päähenkilö ei opiskelekaan muuta kuin elämää itseään. Opiskelijaromaanien tavoin kirjan osastot huipentuvat lukuvuoden katkaisevaan joululomaan kotiseudulla.
Hiljaisina oppivuosinaan Aksel kokeilee kirjoittaa Sunnarborgien suvusta ja etenkin isänsä vaiheista oman version. Kun näistäkään ei tunnu irtoavan elämälle perustaa, hänen kiinnostuksensa alkaa irtaantua myös Suomesta ja Tampereesta.
Ilmeisesti nykyproosan isä ei ole enää myyttinen auktoriteetti vaan poikain pyörittelemä idea, joka voidaan hylätä, kun siitä ei löydy enää mitään legendaksi kelpaavaa.
Aksel Sunnarborgin hahmoa ohuena kirjallisena luomuksena ei yritetä kirjassa mitenkään paikkailla antamalla hänelle vahvoja intohimoja tai kuolemattomia repliikkejä. Hahmo on epävakaa yhdistelmä poikaiän harrasteita ja pakkomielteitä omasta erinomaisuudesta. Yhtään enempää Aksel ei itseltään odotakaan.
Romaanin sulkevaa loppuhuipennusta haetaan pakomatkalta Eurooppaan, mutta tämänkin Liimatta sitten kertoo fobioiden romuttamana reissuna: "Asia on todellisuudessa kuten on Suomessa, koska en ymmärrä kieltä, eikä mikään kokemani ystävällisyys minua vakuuta."
Romaani loppuu näkökulmalleen sopivaan tilanteeseen.
Suomen markka on korvattu eurolla ja Prahassa tavattu ex-puoliso on
enää muisto entisestä. Uuden elämän voi aloittaa vaikka
absoluuttisesta nollapisteestä.
Markku Soikkeli, Satakunnan kansa (syksyllä 2004)
Petri Hannini, verkkolehti Kiiltomato.net 30.10.2004
Kasvukertomus. Selviytymisromaani. Sopeutumistarina. Tommi Liimatta Presents: Rokkikasettimiehen muistelmat Vol 1.
Tommi Liimatta on aikaisemmin julkaissut WSOY:n kautta runokokoelman ja sarjakuvan. Nyt on vuorossa tuhti romaani. Joulumarkkinoille kenties ehtisi vielä Kauneimmat välispiikkini ja Sitä pulkkareissua en unohda koskaan -muistelmateokset. Tai ainakin Renki -aiheinen värityskirja.
Liimatan uskomaton tuotteliaisuus nostattaa kulmakarvoja laadunvalvontaosastolla. Vieläkö Lapin poika pysyy ladulla? Onko enää edes mahdollista, että yli kolmesataasivuinen sukuromaani osuu maaliinsa? Vai joko Liimatta fuskaa, ampuu lonkalta, veivaa vasemmalla?
Onneksi Aksel Sunnarborgin hymy aiheuttaa nostetta lukijankin suupieliin. Jo parin ensimmäisen sivun jälkeen voi huokaista helpotuksesta: ei löysää missään. Tämä on kirjallisuutta.
Romaani kertoo ilmeisen rovaniemeläisestä nuoresta miehestä, joka tuntee poikkeuksellisen suurta vetoa tyhjäntoimittamiseen. Lukio on käyty ja elämä edessä, mutta erityisiä suunnitelmia tulevaisuuden varalle Akselilla ei ole.
Muuttotappio
Peräkammarin pojaksi Aksel ei kuitenkaan jää, sillä hän tapaa tytön, jonka kanssa muuttaa Etelä-Suomeen, oikein kunnon cityyn. Yksi romaanin teemoista koskee juuri tätä transitiota äidin hameen helmoista tyttöystävän helmoihin. Oma itsenäistymisprosessi ei oikein pääse edes alkamaan, kun naisväki paapoo ja passaa, hoitaa käytännön asioita.
Liimatta vilauttaa feminististä karvaansa tuomitsemalla kotona notkuvat pojanjolpit, joita eivät äidit vaadi osallistumaan kotitöihin, opiskelemaan tai itsenäistymään - toisin kuin siskojen kohdalla. "Äidit valmentavat tyttäristä äitivaimoja tuleville pikkupoikamiehilleen, joiden kanssa tytöt aikanaan punovat lapsia, joista kasvaa isoja pikkupoikia ja itsenäisiä naisia", Aksel joutuu myöntämään.
Aksel on naamioinut lorvimisensa sukututkimuksen teoksi. Hänen isänsä on tapaturmaisesti kuollut hiukan aikaisemmin. Perheensä isä jätti jo sitä ennen. Kaksinkertaisesti hylätty poika alkaa tutkia isänsä historiaa ja sukunsa vaiheita, puuhastella pahvisen sukupuun kanssa. Tyttöystävä Laura ajautuu epätoivoon pakkomielteen riivaaman Akselin kanssa, joka kieltäytyy menemästä suihkuun ja virtsaa pulloon hädän yllättäessä.
Kaksin ahdistut tuplasti
Parisuhteen hidas nääntyminen kulkee vahvana lankana romaanin läpi. Liimatta löytää ympäristöstä kosketuspintaa erilaisille mielentiloille, joista vahvin lienee tietty vieraantuneisuus:
"Palasimme hitaasti puiston läpi. Kesyt mutta nopeat pulut ovat vähemmän holtittomia jalankulkijoita kuin ihmiset. Laura pysähtyi hivelemään vanhan puun muhkuraista pintaa. "Ihmeen kylmä, koitapa", hän sanoi. Poimimme eri seikkoja samasta maisemasta, emme jatkaneet toisen aloittamasta aiheesta. Tomu kieppui jalkakäytävillä kuin Kassilan Palmuissa, niin keväältä yhä tuntui, ja siltäkin että kesä jää käyttämättä kuin tarjouskuponki."
Aksel on aulis kertoja. Hän ei säästä itseään, vaan raahaa päivänvaloon vanhatkin synnit. Jossain taustalla on ankara lukioaika, jolloin mykäksi heittäytynyt poika kehitteli omaa kaikenkattavaa maailmanfilosofiaa. Parikymppisenä teinin ehdottomuudelle voi jo hymähtää, mutta epävarman suden lailla Aksel käy yhä haistelemassa vanhoja jälkiään: menee koulujen päättäjäisiin, jututtaa ylioppilaita, etsii nuoria ympärilleen.
Mahtava Saana
Lukioajan tärkeimmäksi nimittäjäksi ei loppujen lopuksi nouse uuden uskonnon luomistyö, vaan - varsin söpösti - ensirakkaus luokan kivoimpaan likkaan. Saana oli kaunis ja ystävällinen jopa orastavaa kylähullua, Akselia, kohtaan. Mutta Saanalla oli myös poikaystävä eikä Akselille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin polkea raivosta hulluna pitkin maalaiskunnan pyöräteitä, rivouksia ja rakkaudenvaloja soperrellen. Tämä torjutun rakkauden kuvaus on ehkä kirjan yllättävintä antia.
Muilta osin Liimatta paljolti uusiokäyttää vanhaa materiaaliaan - mutta uudelleenlämmityksen sijasta voidaan puhua jalostusasteen nostamisesta. Tässäkin kirjassa nauhuri pyörii ja taltioi pojankoltiaisten höpötykset - kyseessä on Liimatan vanha pahe, jota sivuttiin myös Masturbaatio Ranualla -sarjakuvassa. Ohjeita C-kasettinäprääjille saatiin niinikään jo kyseisessä albumissa.
Lehtivihreä pakenee runkoon
Myös intensiivinen vuodenaikojen ominaispiirteiden kertaaminen on vintage Liimattaa. Runokokoelma Avainlastun parhaat rivit käsittelivät juuri tätä teemaa ja Liimatta osaa edelleen sijoittaa henkilönsä tarkasti aikajatkumoon, luonnonolosuhteiden armoille. Välillä ajetaan moottorikelkalla pohjoisen metsissä, välillä mittaillaan kaupungin kovia katuja.
Läsnäolon tunne välittyy havainnon kautta vahvana. Havainto kiteytyy analyysiksi, analyysi prosessoidaan kärjistykseksi: "Eräistä haaveista ei jutella vaikka monilla on samoja, ja niin me pelaamme jalkapalloa ja punnitsemme hedelmiä ja kuljetamme lapsia harrastuksiin ja pinnistäen olemme ihmisiksi", Aksel pohtii.
Yhden miehen salaliitto
Avainlastua vielä kritisoitiin siitä, että sen jutut ovat pienen sisäpiirin juttuja, joskus jopa yhden miehen sisäpiirin. Akselinkin nuoruusajan mottona on: "Ei kannata muodostaa yli yhden hengen ryhmiä." Tästä huolimatta Liimatta osaa päästää lukijan tarpeeksi lähelle päähenkilöä - ja tämä uusi hygieniarajoitteinen tuttavuus on aivan uudenlainen "rehellinen suomalainen mies Lapista".
Sosiaalisia pelejä opettelevan Akselin väkinäistä hymyä jää kaipaamaan.
Sami J. Anteroinen, verkkolehti Skenet 22.11.2004