Mitchell palaa karrelle
- From: Samu Kytola <sakytola@xxxxxxxxxxxx>
- Date: Mon, 2 Apr 2001 16:13:38 +0300 (EEST)
VAROITUS: ei kiinnostane kaikkia. (Lopussa tosin sivutaan yleisesti
rockmusiikin soundeja.)
lupaus: yritän vastedes pysyä paremmin listan varsinaisessa aiheessa.
> Samu wrote:
>
> > Samankaltainen suhdanne on toisella kanadalaisella, Joni
> > Mitchellillä. Debyyttilevy on kaikkein paras, ja perussuunta on
> > ollut...alaspäin.
Suonna wrote:
> Sontaa.
> Esim. 70-luvun JM-teokset Blue ja Court And Spark sisältävät niin
> näkemyksekästä laulunkirjoitusta esim. parisuhdeasioista,
> että nuoruudenfolkkailut jäävät toiseksi. Jos tekstit ei merkkaa
> mitään, niin tsekatkaa sovituksia, esim. Free Man In Parisin
> lennokas jazzfolk.
Suonna, minä en kirjoita sontaa. Kun sanon 'alaspäin', ei se suinkaan
tarkoita, että kaikki muut levyt paitsi debyytti olisivat heti
huonoja. Kyllä korkeuksista on varaa laskeutua hieman. Enkä ole edes
rivien välissä vähätellyt Bluen tai Court and sparkin kiistattomia
ansioita. Todisteena lainaan itseriittoisesti itseäni:
> > Mutta toki Jonilla on tuplasti enemmän erinomaisia levyjä kuin Leolla.
Jokainen Coheninsa kuunnellut tietää, että Leolla on 'erinomaisia' levyjä
neljä, mistä voidaan päätellä niitä olevan Jonilla kahdeksan. Ja koska
mielipiteeni oli: varhaistuotanto rules, voidaan olettaa, että
nimenomaan 'erinomaisia' Jonin levyjä ovat juuri 8 ensimmäistä, Song to a
seagullista Hejiraan. Tämä sarja SISÄLTÄÄ KUIN SISÄLTÄÄKIN sekä Bluen että
Court and sparkin. Sitäpaitsi Suonnan "nuoruudenfolkkailuksi" haukkuma
Song to a Seagull oli vain kolme vuotta "näkemyksekästä" Blueta
varhaisempi albumi.
...ja siinä olivat vasta erinomaiset. 'Hyviä' ovat lisäksi ainakin Mingus,
Shadows and light ja karmeista alku-80-lukulaisista soundeista huolimatta
vieläpä Wild things run fast. Varmasti Don Juan's reckless daughterkin; en
tosin ole ikinä kuullut.
Itse asiassa Jonin tuotanto on ihan keskitasokasta tähän päivään saakka,
mutta asteittaisen degeneraation huomaa kyllä, kun kuuntelee
ylituotettujen Taming the tigerin (ca. 1998) tai Both sides, nown
(2000) perään raikkaita Song to a seagullia (ca. 1968) tai Cloudsia
(1969). Tahtoo sanoa, että Jonin diskografiassa seuraava levy ei
välttämättä ole paljoakaan edeltäväänsä huonompi, mutta
kun vertailua tekee vaikkapa viiden albumin välein, huomaa tasoeron
selvemmin.
Ja ne soundit!
Oliko 80-luvulla pakko muuttaa sitä, miltä musiikki kuulostaa vain siksi,
että se tuli mahdolliseksi. Ehkä oli, jotta saatiin kaikkien aikojen
pohjanoteeraus. Mutta miksi niin monet hyvätkin musiikintekijät sortuivat
niihin soundeihin??
Hmm...kyllä tuo 90-luvun lopulla muotiin tullut puiseva
kitaravallituskin aika tympeää on...katsotaan sitten 2010-luvulla.
Samu