en ole rumbasta
- From: "Heikki Kovalainen" <hkovalai@xxxxxxxxxxxx
- Date: Thu, 10 Jun 1999 09:52:03 +0300
"Niin se ei ehkä sitten soinut se "jokea silmiin" vaan ainoastaan se
toinen kazoobiisi siellä tavastialla"
Levyssä "Suljettu" on kaksi ceedeelle eriskummallista seikkaa.
Ensiksikin, sitä ei kannata -- tai edes voi -- kuunnella shufflella
tai randomilla, ja toiseksi, levy ei koskaan "lopu". Vaikka sen
kuuntelee alusta loppuun, ei levy ole "loppunut". Haluan painaa heti
ceedeesoittimesta numeroa 1 ja kuunnella vielä ainakin "Kasvatuksen"
uudestaan.
Tämä kaikki siksi, että levyllä on hyvin hämärä aikäkäsitys, hyvin
salaperäinen, "salapoliisimainen" tarinan rakentelu. Liimatta on
rakentanut välillä syklisesti, välillä pylväsdiagrammimaisesti
etenevän tarinan, jonka vaikuttavuus perustuu sen
vaikeaselkoisuuteen ja mystisyyteen. "Suljetun" tarina ei sinällään
-- toisin kuin täällä käytävässä keskustelussa välillä annetaan
ymmärtää (ja kenties myös herra Valkosen Rumban kolumnissa) tarinassa
-- ole mitenkään ihmeellinen. Moisia tarinoita on varmasti
kirjoitettu muitakin -- niitä jopa kuulee ihmisten suista
työpaikoilla, ja niiden sepittämistä pidetään nykypäivänä jopa
naurettavana. Ei, hienoa ja ainutlaatuista "Suljetusta" tekee sen
taidokkaan asteittainen rakentelu musiikillisesti "hämäten" --
yksinkertainen oivallus, että tarinan sekoittaminen musiikkiin tekee
käytännöllisesti katsoen mahdottomaksi tarinan "kronologisen"
seuraamisen. Sitä, mitkä kohdat jäävät ensimmäiseksi kuulijan
mieleen, ei määritä tarinan sisältö itse, vaan sen ympärille
kietoutuvat musiikilliset vivahteet, vaihtelut esimerkiksi sen
suhteen, kuinka paljon ja monimutkaisesti bändi taustalla soittaa
(eli kuinka paljon huomio kiinnittyy Tommin sanoihin). Levyllä on
kohtia (esimerkiksi S.Y.I. I ja V), jolloin soi vain kitara tai piano
ja Tommin ääni, ja nämä kohdat, esimerkiksi sanat "Kukaan ei ole
puhunut minulle vuosiin" ovat varmasti juurtuneet monen kuulijan
tietoisuuteen aikaisemmin kuin esimerkiksi "Kanavalla presidentin
häät" -tyylinen jammailu. Tässä on mielestäni koko levyn, nimenomaan
sen sisältämän tarinankerronan ansio, musiikillisten vaihteluiden
aikaansaama mistä-tässä-oikein-on-kyse - tunnelma. Ei tiedä mikä on
tapahtunut milloin -- mitä kaikkea tapahtui välissä -- ja haluaisiko
vielä palata alkuun ja aloittaa kuuntelun uudestaan.
"Suljetun" tarina selittyy mielestäni sievimmin sillä, että
nimitetään isä homoksi ja poika isäänsä homoutta pakenevaksi
tytöntekeleeksi. Kuten niin monet muutkin tarinan osaset, isän
homoudenkin kuulija tajuaa asteittain, mutta lopulta sille löytyy
todisteita levyltä runsaasti. Ensimmäisenä voisi kysyä --
miettiessään mistä tässä nyt oikein on kyse -- kumpi on
luonnollisempaa tai "todennäköisempää" YLIPÄÄTÄÄN; että a) isä on
kiinnostunut pojastaan, koska poika on transvestiitti vai b) isä on
kiinnostunut pojastaan, koska itse on homo. Veikkaan jälkimmäistä.
Homousnäkökulmasta isän lapsuuteen viittaavat laulut saavat
ymmärrettävämmän sävyn. "kun poikina kaikin olimme / valaistulla
tiellä / olin / pylväiden välin onnellinen", isä kertoo, ja paino
asettuu sanalle "välin". Isä on pylväiden VÄLIN onnellinen, koska
silloin häntä ei näe kukaan; toisin sanoen, hänen hävettävä
identiteettinsä on naapureiden silmiltä piilossa. Hän on paennut koko
elämänsä valoa -- ihmisten julkista tarkkailua ja tuomintaa -- ja
tähän pakenemiseen viitataan myös "lyhtypylväiden sammuksiin
potkimisessa". Isä kulkee "sammutettuja teitä", piilossa yhteisön
hyväkynnältä, kun taas poika ei pakene itseään kuin isä, ei
"lyhtypylväitä potki sammuksiin" kuten tämä. Poika julistaa avoimesti
kieroutuneisuuttaan sanoin "älä holhoa / olen iso tyttö jo", kun isä
naureskelee katkeroituneena patjalla. Poika on löytänyt
itsensä "amerikasta", "nalleista" ja "meikeistä".
Tosi asiassa isäkin on ollut samanlainen luikku nuorena kuin
poika ("katsoo" vieläkin "sallalaisittain"), mutta toisin kuin
poika (joka on vielä luonnollisesti liian nuori unohtaakseen
menneisyytensä), isä haluaa unohtaa menneisyytensä. Pojalle isän
"sukulaisuus" tulee yllätyksenä, ja poika säikähtääkin isän
rippikuvaa, jonka hän näkee "niin äkkiä / ilman valmistavaa
varoitusta". "isän takaraivossa on vetoketju"; josta menneisyys on
paennut pojalta tavoittamattomiin, ja saman vetoketjun läpi
pakenevat isän päästä myös sellaiset tunteet kuin rehellisyys,
sääli, syyllisyydentuntu...
"Sukututkimus" siis "lannistaa" -- tutkiessaan sukulaistensa taustoja
huomaa äkkiä, että heihiin kaikkiin liittyy jotain paheksuttavaa.
Sedän ja pojan samankaltaisuudesta on jo puhuttu -- sedän komeus
yhdistyneenä isän intohimoiseen valokuvien katseluun viittaa sedän
kohdallakin homoseksuaalisuuden suuntaan. Kolme miestä suvussa --
kaikki toisiltaan salassa homoja. Setä täydentää "homouden kauniin
kolmion" isän sanoin kappaleessa "Suvannossa Ylpeä Ilme III":
on kuvia järjestelemättä
ei poika tullessaan epäillyt
että kätkin ne häneltä
setä oli nuorena komea mies
(isä)
Sedällä on tyttäriä ("hautajaisissa vasta tyttäret
sovussa leikkivät"); setä on ilmeisesti hairahtanut kaikesta
huolimatta heteroseksuaalisuuden puolelle. No, eihän isäkään ole
"puhdas", kun kerran "äidistä" levyllä puhutaan. Poika sen sijaan on
"puhdas" -- hän elää epänormaalin identiteettinsä kanssa ympäristön
painostuksesta huolimatta. "en / suostunut rakastumaan serkkuihin",
hän julistaa, viitaten samaisiin sedän tyttäriin, joista hautajaisten
yhteydessä puhutaan (pieni sukulaisuusdiagrammi kenties tässä
paikallaan). Poikakin on siis homo, suvun perinnettä jatkaen. Poika
ja setä yhdessä muodostavat eräänlaiseen kontrastin isälle, joka ei
oikein onnistu missään. Pojan identiteetistä on jo puhuttu, ja setä
löytää omansa Kiteeltä ymmärrettyään, kuinka vapaa hän
oikeastaan on muiden ihmisten käsityksiltä. Isän identiteetti
on ikuisesti hukassa -- "takaraivon vetoketju" ei pidä mitään
sisällään, ja kivijalaton talo liikkuu muualle pienelläkin
päätöksellä.
vain tyhmien mielestä
mielipiteeni ovat järkeviä
mutta käsityksillä ei
määräydy mitkään kiilakiven lait
(Setä "Kiilakivessä"; voisi sopia myös Tommin itsensä suuhun)
Entä huomaatteko, kuinka poikaa kidutetaan? Pojan "selkärangan
helminauha" näkyy! Nollalistalaiset ovat varmasti sikäli laihoja
ihmisiä, että heidän selkärangan "helminauhansa" näkyy paidankin läpi
ja peilistä, mutta pojan "selkärangan helminauha" viitannee silti
keskimääräistä rankempaan laihuuteen. Isä pakotaa poikansa väkisin
töihin ja ärjyy tälle laulussa "S.Y.I. I"; (perkele) "Kun temppuilee,
keiton saa kun / lapioi -- ei vähillä kamppein / keikistele: koivun
palikoi"! "Liimatan Pan Alleylläkin" pojan työn teko on vähintäänkin
armotonta, "lumen lapiointia, sammaleen revintää, tulen turhaa
ylläpitoa, hiekan lapiointia..." Laita runoilija moiseen hommaan ja
siinä sinulla on avoin konflikti -- tässä kenties levyn
kasvatusteeman kiteytys:
..hänestä (pojasta)
eläjäksi tuskin:
leijuu mietiskelee katolla
Ja onhan poika muutenkin säästämisihanteineen (turhan) humaani
verrattuna raihnaaseen isäukkoon.
Pojan kuolemassa on mielestäni selvimmin kyse itsemurhasta. Miten
muuten selittätte sanat "tähdenmuotoiset liukuestesukat eivät
estäneet liukumista"? Poika itse tarttuu lossin vaijeriin (huomaa
'tarttua' -sanan kaksi hämäävää merkitystä; tarttua passivisesti
(get caught) ja tarttua aktiivisesti (grab); suosin siis
jälkimmäistä) ja liukuu sen mukana jokeen. Hänen ilmeensä suvannossa
on ylpeä -- aivan kuten Kaisa kauan sitten totesi -- koska hän on
itse tehnyt ratkaisevan päätöksen.
Ja nimismies tulee tarkastamaan, mitä se isä oikein puuhailee.
Naapurit ovat juorunneet lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja --
oli se sitten totta tai ei -- isä joutuu roolinsa kanssa vaikeuksiin.
Tarinan lopun kauneus, hiljainen katkeruus ja haikeus saa sävynsä
vaaran takaa, jossa "tyttöjoukko kerää kolehdin...juovuttaakseen
juhannusmorsiamen". Lukija (tai kenties korrektimmin, "kuulija")
tietää pojan voittaneen holhoojansa, kun lopun häät saavat
tarinassa lähinnä säälittävän sävyn. Poika itse alistuu nöyrästi
katsomaan "jokea silmiin" -- hänen tuskastaan ei puhuta ääneen.
Aikaisemminkin kanavalla pyörivät "presidentin häät" -- niin
kutsuttujen epätavallisten ihmisten selkien takana elämä kiersi --
ja kiertää yhä omaa surkuhupaisaa heteroseksuaalista kierrostaan.
Vetoaako teidän mielestä musiikki josta keskustelemme keskimääräistä
koulutetumpiin ihmisiin? Uhkaava kysymys liittyen käsitteeseen
"silmälasit", jonka Suonna nosti esille: ovatko kaikki listalaiset
ylioppilaita tai lukiolaisia? Kaikki ylioppilaat yliopistossa tai
korkeakoulussa? Aavistaako nollapiste itse, että he tekevät kuitenkin
hienokseltaan ylevää, sivistynyttä musiikkia, jota kuunnellessaan
meidän siskomme ja äitimme toteavat: "ihan kivaa. lyriikat on
hassuja"? Minua arvelluttavat moiset kommentit; ovatko lyriikat vain
hassuja eivätkä mitään muuta? Pohjalla bändillä on varmasti
vaatimattomuus, ehkä joskus hauskuus tai menevyys, mutta kuten
yleensä -- ihmisen alitajunta saa vaikeasti purreskeltavan muodon,
kun sille sellaisen löytää. Absoluuttisen nollapisteen musiikki on
korkelentoista -- sen arvokkuus piileytyy musikaalisten kiemuroiden
ohella kielen soinnillisuuteen, kielikuviin, synestesioihin,
symboleihin -- kaikkiin tällaisiin kiekuroihin, joita ei yleensä
musiikissa kuule. Täällä käytävä merkityksistä keskusteleminen
kuulostaa vähintäänkin keskinkertaisen kirjallisuuden analysoinnilta.
Ja kuten asiaan kuuluu -- tämän "kirjallisuuden" luoja, taiteilija,
häpeää merkityksiään ja säälii meitä, jotka niitä innostumme
pohtimaan.
sihteeri-toimittaja H. Kovalainen
aivonaan P. (pia) Palokari