Julkaistu kuvituksineen alun perin TTVO:n Delete-verkkolehdessä 1999. Ks myös: Suljettu ja itse musiikkivideo sekä sen taustoja.

Joen silmille -kuvauspäiväkirja

Tunnelmia "Joen silmille" -nukkeanimaatio­musiikkivideon aikaan, joka syntyi aikavälillä joulukuu 1998 – maaliskuu 1999. Animaatio tehtiin Absoluuttisen Nollapisteen samannimiseen kappaleeseen.

Jukan rata ei toimikaan, koska lauta on käyrä. Rata on valmis aamulla kello kolme. Anna makaa lattialla radan päällä, Kirsi skarppaa. Kuvaukset alkaa. Vain viisi päivää myöhässä. Anna työntää kameraa kolme milliä kerrallaan, Kirsi ottaa freimin ja minä tönin kahta kanaa joka toinen kerta. Nyt Datsun-jätkä raapii persettä, okei okei, nyt toinen käsi, kana, joo, naks, joo, naks, käsi, joo, naks.

Kello viisi aamulla ajo on tehty. Ensimmäinen kuva otettu, 41 jäljellä.

Salapolttaja ja professorin näköinen kaveri juovat kotipolttoista illan kajossa, likinäköinen pari on hommissa maitolaiturilla. Kirsi säätää valoja. Mikähän siinä on, että pahvimetsä näyttää pahvimetsältä? Ihan alkuvaiheessa suunnittelimme sellaista animaatiota, missä ei tarvisi välittää mistään, eikä olla turhan tarkka liikkeen sulavuuden kanssa ts. kaikki kyläläiset olisivat olleet vajaita tai koko ajan kännissä. Se alkoi kuitenkin tuntua liian ilkeältä ja turkkamaiselta.

Juopottelun animointi onnistuu aina, kusemisen ei. "Proffa" on ruuvattu alustaan ja lerssi leikattu epäonnistuneen kumikäden sormesta. Kukaan paikallaolijoista ei varmasti tiedä miten miehet kusevat. "Että miten se kusi niinkö tulee sieltä?"

Sellofaanista saa aika hienoja viuhkoja, ei tosin kovin luonnollisia, kuiva kuumaliima näyttää aika härskiltä. Päädymme käyttämään rautalankaa, kuumaliimaa, geeliä ja kelmua. Toimituksen jälkeen "proffa" on ilmeisen helpottunut.

Kylän ainoa nainen "amatsooni" (kaikkien kähmäläläisten äiti?) ahmii miehiä öisellä maitolaiturilla. Kello on taas sen verran, että kaikki haluavat animointiin omat traumansa ja pakkomielteensä. Kaikki ovat mielissään, kun Anna leikkaa paloja paperimiehen olkapäästä ja saa ne katoamaan amatsoonin kurkkuun.

Sanna-Mari neuvoo miettimään omaa kävelyä ja sitä miten jalka liikkuu ja kädet. Silti pojan kävely kaupan ohi näyttää vanhan vääräsäärisen juopon könköilyltä. Anna kokeilee ja tekee sen heti paljon paremmin. Aki pääsee unelmahommaan pöydän alle kiristämään jalkaruuveja koko kuvan ajaksi.

Toivottavasti bändin basisti ei loukkaannu Kähmälän kiihkeistä bändäreistä. Kuulemma tosielämässäkin kaikki tytöt katsovat vain Aakea.

Harmi, että Jukkia on vain yksi. Lavastus vie mielettömästi aikaa, mutta valmistuessaan tilat on kyllä täydellisiä. Anna haluaa välttämättä tehdä mummolle kissan. Minä en halua enää koskaan animoida mitään nelijalkaista. Anna animoi mummoa ja kissaa, minä salapolttajaa. Koitan saada sen kaivamaan räkää ennen ryypynottoa.

Välillä alkaa säälittää nämä kyläläiset ja inhottaa se mitä me pannaan ne tekemään. Voisihan elämä Kähmälässä olla normaaliakin. Ehkä ne itse ei kärsi.

Onhan näitä kyliä, missä melkein kaikki on toisilleen ainakin jotain kaukaista sukua. Kunnes kylään muuttaa jostain uusi perhe, kenenkään tietämättä miksi. Ja puheet kaupan hyllyjen välissä alkavat. Kesäisin kylässä poikkeavat toisaalle aikoinaan lähteneet sukulaiset jälkikasvuineen, joilla ehkä vielä on sama sukunimi. Armeijan lomilla kylässä poikkeaa myös Datsunia rassava Jari, jonka kanssa kaupunkilais-pikkuserkulla on suhde kuumana kesänä 84.

Nousukautena jokaiseen kylään tuotiin hirsinen huoneenkokoinen Osuuspankki, jossa ehdittiin juhlallisten avajaisten jälkeen juoda yhdet juhlamokat. Nyt kylissä ei moneen vuoteen ole ollut edes kauppaa. Ei kylä silti mikään onneton paikka ole.

Mietittiin Kirsin ja Annan kanssa, että pitäisi seuraavaksi tehdä joku eriteanimaatio. Muu ei tunnu nyt meitä innostavan, paitsi pornonukkeanimaatio ja häiriintynyt ruoka.

Kaikki ulkokuvat on kuvattu. Lavastusta voisi kyllä jatkaa vaikka kuinka kauan. Onneksi ei ole ketään hoputtamassa; voi tehdä hommansa niin, että itsekin on tyytyväinen. Kaikki pitää olla ruuvattu tai liimattu alustaan (Miss Kuumaliima kertoo). Ja silti joku, minkä ei pitäisi, heiluu aina. Koitamme panoroida, mutta Kirsi ei enää tiedä liikkuuko kamera vai sen pää millin.

Kerrankin tajuamme lopettaa ajoissa ja mennä kotiin nukkumaan jo puolelta öin.

Vittumaista yrittää animoida peilin kautta poikaa joka pikkupikkusiveltimellä meikkaa itseään. Taas järkevää suunnittelua, kun ei tajuttu ottaa ylimääräistä seinää pois, että näkisi edes sivusta mitä tekee. Sormet on kuin norsun anturat tässä mittakaavassa.

On oltu 16 tuntia koululla taas ja saatu yks helevetin kuva tehtyä, vaikka koko ajan on tehty töitä. Ei ole koko projektin aikana vituttanut niin paljon kuin nyt. Aikataulu on kussut jo kauan ja nuken käsikin katkesi jo toisen kerran. Kirsi lähtee nukkumaan, minä en pysty. Kohta läski tummuu.

Hakkaan jonkun kotimatkalla.

Yksi kuvauspaikka enää jäljellä. Mitenkähän kirjailijaryhmä pystyy aina lähtemään niin paljon ennen meitä ja pysymään aikataulussa?

Jukan lavastus ei petä taaskaan. Koulun juhlasali on loistava. Tällä kertaa viimeiset pakkomielteet oli oranssi muovituoli ja lavan taustamaalaus (innoittajana Gallen-Kallelan Aino-triptyykin keskiosa) koivikkoineen.

Koivut ovat onnellisia puita. Kähmälässä ei ole koivuja. Tykkään animoida bändiä. Mietityttää vaan kuinka kaikki tulee toimimaan musiikin kanssa. Tunnelma on vähän omituinen, ei tansseissa vaan meillä. Ehkä se on väsymystä. Toisaalta aika haikeaakin. Olisi voinut tehdä pidemmän jutun jos olisi ollut enemmän aikaa. Kaikki hienot lavasteet ja valot, osa vain kahden kuvan vuoksi.

Viimeinen kuva kuvattu, eikä tunnu oikein miltään. Joku ajattelee ääneen kaljaa, mutta silti kaikki menevät koteihinsa.

Miksi ei tunnu mahtavalta?

En tappele Kirsin kanssa siirrossa. Näyttää helvetin hyvältä. Paitsi että rajaus heittää oikealle, ei vasemmalle. Myöhästyn viimeisestä junasta ja Kirsi rahaa minut baariin, jossa on junanpenkit.

"Että voisin kuvitella olevani matkalla kotiin." Juon lisää, että kuvittelu onnistuisi paremmin. Nyt pelottaa enää se miten kaikki toimii musiikin kanssa.

Mitähän elämää minäkin kuvausten aikaan kaipasin? Eihän minulla ole muuta elämää. Olisi varmaan pitänyt jäädä Pietariin ja ryhtyä ikonimaalarille synnyttäjäksi. On tylsää. Mutta onneksi on Kirsi, Jukka ja Anna. Voisinkin soittaa niille ja pyytää pulkkailemaan Sorsapuiston jäädytetylle radalle ja unohtaa nämä puheet.

© Tuula Alajoki

[Jutun lopussa oli vielä ryhmäkuva nukkeyhtyeestä, mutta kuvatiedosto ei ole säilynyt.]