Julkaistu Skenet-verkkolehdessä 15.8.2003.
Tommi Liimatan nousukiito jatkuu Masturbaatio Ranualla -sarjakuva-albumin myötä. Asianomainen taideteos on herättänyt myös kyseisen paikkakunnan päättäjien huomion: joku Ranuan kunnanisistä ehti jo toteamaankin, että kyseistä toimintaa tapahtuu luultavasti myös kaupungin rajojen ulkopuolella.
Epäselväksi on sen sijaan jäänyt, onko Ranuan eläintarhasta kenties varattu häkki taiteilijan seuraavaa vierailua varten.
Absoluuttisen Nollapisteen laulusolisti/sanoittaja julkaisi viime vuonna esikoisrunokokoelmansa Avainlastu, joka sai osakseen hyväksyvästi myhäilevää huomiota. Liimatan tajunnanvirta lieneekin viimeinen Pohjoisen suurista, yhä kahlitsemattomista virroista. Sama mahtava luonnonvoima käy pahaa-aavistamattoman lukijan kimppuun nyt mustavalkoisessa sarjakuva-albumissa, jolla on valta suistaa aivan aikataulussakin edistyneen avohoitopotilaan kehitys täysin radaltaan.
Jokea pitkin seilaa tauottamana virtana (heh!) räkäisiä tarinanriekaleita, tunkkaisia populaarikulttuuriviittauksia ja 70-lukulaisella moottorisahalla järsittyjä puhekuplia täynnä koukeroista asiaa. Tähän ei voi jäädä kuin koukkuun.
Liimatan piirrosjäljestä voi olla monta mieltä. Kuin ruosteisella naulalla paperille pakotetut rujot kuvat eivät kenties yllä aivan renessanssimestarien visuaalisen ilmaisun tasolle - olkoonkin, että Liimatta on jaksanut harrastaa sarjakuvantekoa jo pitkän aikaa ja on julkaissut useammankin omakustanteen.
Ilman hyvänkokoista viskiryyppyä albumin läpikahlaus kävisi kohtuuttoman raskaaksi, elleivät Liimatan epäsovinnaiset tekstit pelastaisi päivää. Henki saa voiton materiasta, sana kukistaa kuvan ja tukevan niskapersotteen seurauksena lukija päätyy levitoimaan Liimattalandian ylle - hämillään, hädissään tai häpeillen, kukin perusluontonsa mukaan.
Liimatta leikkaa ja liimaa aineistoaan niin maanisella vauhdilla, että edes jonkin sortin koheesio on vähän väliä kortilla. Albumissa kutkuttavat kuitenkin usein eniten juuri nämä suohetteikön keskelle tampatut oiko- ja harhapolut, sillä Liimatta katsoo rajoittamattomaksi oikeudekseen sotkeentua lillukanvarsiin aina ja kaikkialla.
Niinpä saamme kuulla teini-ikäisen tytön sangen perinpohjaisen selonteon Marky Mark and the Funky Bunch -yhtyeen Suomen esiintymisestä keskellä kipakkaa siveyspoliisiromaania. Ja vastaavasti rokkikasettimies Seppo Oranki, 21, kertoo mieltä lämmittävästi rakkaasta kotinauhoitusharrastuksestaan ("Tunnin kasetissa on yleensä 61-62 minuuttia nauhaa").
Liimatta ottaa lukijalta luulot pois jo ensimmäisellä tarinallaan Menstruaatio Posiolla, joka ei alistu lämmittelybändin osaan. Pieni suuri kertomus kahden uskovaisen nuoren seurustelusuhteesta, taistelusta halujaan vastaan ja vääjäämättömästä lankeemuksesta, on vaikuttava sosioteologinen minihutkielma, jossa mustanpuhuvan huumorin kaapuun tuntuu kätkeytyvän kokonainen ahdistuksen ja nurkkakuntaisuuden luvattu maa. Avausluku tuo siten ummehtuneen tuulahduksen Absoluuttisen Nollapisteen tähän asti parhaalta levyltä Suljettu.
Itse päätarina liitääkin sitten astetta kepeämmin - vaikka sitä ei pelkän juoniselosteen perusteella arvaisikaan. Teinityttö on kuristettu Ranualla, keskellä mustakantisinta bibliavyöhykettä. Rikosta selvittämään lähtee rovaniemeläinen siveyspoliisi Juha Tarkiainen, joka innostuu mahdollisuudesta, että paikkakunnalla on mahdollisesti tapahtunut masturbaatio.
"Silloin minua tarvitaan!" tohkeilee Ranuantietä etelään ajava konstaapeli.
Matka pienelle lestadiolaiselle paikkakunnalle on suhteellisen yllätyksetön - mitä nyt Posion povikuningatar vuodelta 1996 paskantaa rovaniemeläisiä yhtyeitä esittelevän Rova ’N Roll -CD-levyn päälle aloittelevan elokuvantekijän lopputyötä varten. Keskellä mainittua Ranuantietä tietenkin. Siveyspoliisi jää toki jo työnkin puolesta askarruttamaan, että mitähän yhtyeitä se levy esitteli.
Ranualle kuitenkin päästään ja kaupungissa on anniskeluoikeudet. Tuopin ääressä tavataan jälleen Liimatan suojeluspyhimys Renki, joka suo satunnaiselle kapakkatuttavuudelle mietelauseitaan tyyliin "elämä on tubulaari, vieressä budoaari". Tällä kohtaa kuvitus risteyttää Mike Oldfieldin Tubular Bells -levyn kannesta tutun futuristisen kolmioputken ja virtsaputken. Ehkä helpommin aukeaa haikunoloinen "Kun ottaa työn on kuin ottaisi kissan".
Mutta rikos ei selviä baarinjakkaraa kuluttamalla, joten Tarkiainen jalkautuu Ranuan koville kaduille seuranaan apulaisnimismies Tuononen. Masturbaation mahdollisuutta ei voi sulkea pois. Apulaisnimismies ei haluaisi syyttää vainajaa autoeroottisesta toiminnasta, mutta mikäli todisteet saadaan, tyttöä ei voida haudata siunattuun maahan.
"Tytön äiti on istunut aikoinaan jalkapuussa masturbaation takia", Tuononen tietää.
"Epäilen perinnöllistä sielun vinoumaa."
14-vuotiaan tytön huoneen tarkastus todistaa, että pohjoisessa sielullinen puoli korostuu viiveellä, vaikka nuoret kypsyvät fyysisesti varhain puhtaan ilman ja lihapitoisen ruokavalion seurauksena. Naiselliset piirteet eivät sen sijaan korostu, sillä niille ei ole käyttöä vaikkapa porotaloudessa.
"Uhrin vaatteissa ei ole mitään eriskummallista, paitsi että nuoren tytön muotivaatteissa on aina jotain eriskummallista", siveyspoliisi tyytyy toteamaan.
Uhri on toistaiseksi talon kylmäkellarissa, sillä krapulainen kuolinsyytutkija ei ole aivan tehtäviensä tasalla. Siveyspoliisi Juha Tarkiaisella on nyt kaikki palaset käsissään arvoituksen ratkaisemiseksi. Onko liian myöhäistä pyytää neuvoa paikkakunnan yllä lentelevältä Vanhemmalta Mustalaismieheltä, jonka pelkkä omnipotentti olemus saa kansan herran nuhteeseen?
Järisyttävää siveyspoliisikertomusta seuraa hienoinen antikliimaksi, sillä loput parikymmentä sivua on kansoitettu pienillä sivun tai parin kuvastripeillä, joilla ei ole sanottavaa yhteyttä toisiinsa. Helmiä tähänkin sikakarsinaan kuitenkin sattuu: "Totuus rengin parrasta" kertoo kunnioituksesta raskain äänenpainoin kolmannen asteen kohtaamisesta tuon pyhän partajeesuksen kanssa, "...ja muistatko senkin lavamiksaajan?" muistelee ammoista keikkaa ja sen ei-täysin-fiktiivisiä jälkiseuraamuksia ja "Valmentaja" palauttaa mieliin tuon rakastetun rovaniemeläisen jalkapallovalmentajan, joka heitti sateessa juoksenteleville pojille pallot harjoituksen ajaksi ja lähti itse baariin istumaan.
Omaa elämäänsä ja ympäristöään jo pikkunaskalista asti C-kaseteille taltioinut Liimatta herkeää myös nostalgiseksi herättäessään henkiin pikku-Tommin ja hänen ystävänsä nauhoitustuokion vuodelta 1989. (Paras bändi on kahden vaiheilla, joko Kiss tai Deep Purple).
Fii maa hii, teiki tyy haa, böö vit mii, heevön on faa.
© Sami J. Anteroinen