Julkaistu Soundin numerossa 10/2012.

Täysi-ikäisen tarinoita

Niin se aika rientää ja lapset kasvavat. Absoluuttiselle Nollapisteelle lapsia on kertynyt jo yksitoista, nyt kun Pisara ja lammas -teematupla-albumin ensimmäinen osa on juuri ilmestynyt. Tommi Liimatta vaikuttaa urakasta sekä ylpeältä että hengästyneeltä, etenkin kun vuoden päästä ilmestyvän kakkososankin äänitykset ovat jo hyvässä vauhdissa.

Yli kaksikymmentä vuotta sitten Rovaniemellä perustetulle Absoluuttiselle Nollapisteelle on ehtinyt kertyä kuulijoita jo kahdessa sukupolvessa, ja nuorimmat fanit ovat saattaneet löytää yhtyeen äitinsä levyhyllystä.

– Tänä vuonna pääsee baariin se porukka, joka on syntynyt meidän ensimmäisen levyn ilmestymisvuonna. Onhan se vähän pelottava ajatus, Tommi Liimatta havahtuu huomaamaan.

Neulainen Jerkunen (1994) on siis tullut täysi-ikäiseksi ja se saa nyt laillisesti juoda viinaa. Minkähänlainen Neulainen Jerkunen on kännissä?

– Toivottavasti se ei puhu mitään. Varmaan lautasliinaan piirtelee jotain. Sillä on helvetin hauskaa itsekseen ja siksi se ei puhu mitään. Siten siitä on vähiten harmia, eikä se aiheuta häiriötä. Se vaan siirretään lempeästi narikan kautta ulos.

Keskitytäänpä kuitenkin nykyaikaan. Pisara ja lammas on jopa Absoluuttisen Nollapisteen asteikolla mittava projekti — niin työmääränsä puolesta kuin ideatasolla. Kyseessä on kahdelle vuoden välein julkaistaville albumille levittäytyvä tarina Paimenesta, Lampaasta ja maapallolle pahuutta tuovasta Pisarasta. Tarina alkoi itää Tommin päässä jo kauan sitten.

– Suunnitelma oli pyörinyt papereissa jo keväästä 2003 lähtien kun rupesin kesällä 2010 kirjoittamaan sitä ikään kuin romaaniluvuiksi, eli biiseiksi. Silloin ajattelin, että kyllähän tämä mahtuu johonkin 35 minuuttiin, mutta sitten sitä tajusi, että eihän se mahdu yhdelle levyllekään. Seuraavaksi tuli mieleen, että jos tästä tulee tupla-cd, niin ollaanko me enää elossa sen jälkeen kun se on saatu valmiiksi. Tämä ykkösosa oli siis hyvä välitavoite, ja tämänkin äänityksissä meni kuitenkin vuosi.

Oliko Pisara ja lammas 1:n tekeminen selkeästi työläämpää verrattuna teidän aikaisempiin levyihin?

– Jo aikajänne oli tavallista pidempi, mutta oli siinä myös äänityspäiviä kaksi tai kolme kertaa normaalia enemmän. Vieraileviin laulajiin ei mennyt kauaa, mutta siinä oli kaikenlaista muuta virkkausta sitten. Esimerkiksi biisissä numero kymmenen taitaa olla 130 raitaa.

Tosiaan, Pisara ja lammas erottuu Nollapisteen katalogissa paitsi konseptinsa puolesta, myös siitä syystä, että levyllä kuullaan keskeisessä roolissa vierailevia laulajia. Naisen vuorosanat laulaa Paula Vesala, Paimenen ääni kuuluu Olavi Uusivirralle ja Lampaan roolissa on Tuiran Miliisistä, Dreamtalesta ja Kypckista tuttu Erkki Seppänen. Kertojan roolin Tommi Liimatta sentään hoitaa itse.

Kuinka päädyitte juuri tähän vierailijajoukkioon?

– Kai se meni vähän sen mukaan, ketä tuntee. Että ei lähdetä Anneli Saaristoa pyytämään, jos ei ole mitään havaintoa hänestä aikaisemmin. Vaikka ei varsinaisesti mitään äänialoja tarkastettu, niin melko hyvin ne istuivat. Olin hyvin tarkka, että kaikki sanarytmit menee niin kuin on kirjoitettu.

Olisittehan te periaatteessa voineet hoitaa roolituksen myös bändin sisällä?

– No, me nyt ei olla mikään Crosby Stills Nash & Young. Tai sitten me ollaan neljä Youngia.

Kun vuoden takaisessa Soundissa uutisoitiin silloin vielä Lammasooppera-nimellä kulkeneesta albumista, huhuttiin että laulajaksi oltaisiin haaveiltu myös Dave Lindholmia. Oliko puheissa mitään perää?

– Kyllä siihen Daveakin harkittiin, mutta kun levy kehittyi niin huomattiin, että Paimenhan on tuollainen neitsythahmo ja Daven ulosannista ei sellaista vaikutelmaa saa. Paimenella kun ei noita naissuhteita ole ollut. Ja Olavilla on tuollainen ensirakastajan soundi.

Sinun tyylisi rytmittää sanoja ja rakentaa melodioita ei ole tavallisimmasta päästä. Kuinka vokalistit siitä selviytyivät?

– Ei se ihan yskähtelemättä kaikissa paikoissa onnistunutkaan. Että tästä nyt ei tehdä triolia vaikka se siltä vaikuttaakin, vaan se on ihan suora. Ja tämän tavun pitää päästä ykköselle eikä se saa jäädä nelosen loppuun, mutta nämä kolme sanaa pitää taas mahtua tähän tahtiin.

– Kun johonkin tyhjään nuottivihkoon aloin joskus 1991 kirjoittaa biisejä, niin vaikka niissä ei olisi muuta ollutkaan kuin soinnut per tahti ja jotain melodiaa pikkasen, niin sanoja oli kirjoitettu just sen verran kuin siihen tahtiin mahtui. Se meni helposti siihen, että tuli suomen kielelle epäluonteviakin painotuksia. Semmoinen iskuntarkka tyyli, jossa hengityspaikatkin on merkitty heittomerkeillä – mikä tulee taas alaasteen musiikkiluokan kuorosta, siellähän oli aina hengityspaikat merkitty tarkasti.

Tommi Liimatta tunnetaan hyvin omaperäisenä ja myös melko kryptisenä sanoittajana. Siihen nähden Pisara ja lammas 1:n selkeä ja kronologisesti etenevä tarina yllättää.

– Tottahan se on. Mahlanjuoksuttajassakin oli verrattain yksinkertainen tarina, mutta sekin oli rikottu aikatasoilla eikä ikinä kerrottu kuka puhuu.

Onko mahdollista, että Pisara ja lammas -tekstien tyylistä jäisi jotain pysyvää kirjoitustyyliisi? Vai onko tämän jälkeen halu kirjoittaa jotain mahdollisimman epäloogista?

– Nyt parhaillaan kirjoitan ensi kevään romaania ja siinä on yhdenlainen tajunnanvirtaluku meneillään. Sen kirjoittaminen on hyvin tarkkaa. Siinä ei voi oikeastaan irrotella yhtään. Sen täytyy tuntua luontevalta, että voiko tällainen asia pälähtää päähän jos on kaksi desiä kossua alla vai pitääkö sen olla hieman löysemmin ilmaistu.

Testasitko asian empiirisesti kahdella desillä kossua?

– Kyllä, tietenkin.

– En osaa sanoa, että tuleeko tällainen selkeämmin kertova tyyli pysymään, mutta luulen että tulen jatkossa enemmän käyttämään sitä että on sanoitus, jonka sitten sävellän. Monesti on tullut sanoitettua sävellystä, jolloin on aina riski jumittua kertausmerkkien, eli mukavuudenhalun, houkutukseen.

Koska sanoitustyylisi on niin omintakeinen, olisi kiinnostava tietää mitä mieltä olet suomalaisesta laululyriikasta. Mikä siinä useimmiten on pielessä?

– Ongelmana voi olla sekä laiskuus että taitamattomuus. Hyvä tekijä voi olla laiska ja tehdä huonoa, ja sitten on paljon sellaisia jotka ovat kuuroja kielen vivahteille. Ja sitten on niitä, jotka eivät välitäkään, eikä se ole heille pääasia.

Keitä sanoittajia arvostat?

– Minähän kiinnostuin Tuomari Nurmiosta vasta Dumari-kirjan jälkeen, se oli käsittämättömän kova kirja. Sen jälkeen tartuin Dumariboksiin ja kyllähän siellä on huolestuttavia biisejä. Se on hyvä merkki, että biisi on huolestuttava.

Huolestuttava? Mitä tarkoitat sillä?

– Tuntuu, että huoneessa on joku toinenkin, jonkun läsnäolo. Väkevästi oma maailma, jossa käy ja tulee sitten pois. Hyvässä tekstissä pitää olla joku ovi kuulijan tajuntaan. Se voi olla aivan korni biisi, joku (The Ronettesin) Be My Baby saattaa olla oikeassa mielentilassa se ovi.

Liekö kyseessä ikäkriisi vai mikä, mutta monia asia Absoluuttisen Nollapisteen ympärillä on viime aikoina muuttunut. Tommi muutti Tampereelta Helsinkiin ja vaihtoi kirjakustantajaa, yhtyeen keikkamyyjä vaihtui ja kosketinsoittaja Janne Hast lähti bändistä. Tuoreimpana muutoksena on yhteistyön loppuminen Johanna Kustannuksen kanssa, joka on julkaissut jokaisen Abso-levyn debyyttiä lukuun ottamatta. Pisara ja lammas tulee yhtyeen oman Diu Dau Recordsin kautta. Johannalta yhtye lähti omasta tahdostaan.

– Kyllä sitä aika paljon mietittiin edes taas. Me julkaistiin Demo 3 -kasetti itse viime vuoden alussa ja oli ihan hauskaa vääntää sitä itse. Tietysti nyt kun rahaa laitetaan itse sisään, niin siinähän ollaan miinuksella. Mutta hyvin käydessä, eikä tarvitse edes käydä erityisen hyvin, ollaan plussalla.

– Se on vähän kuin vuokra-asunto tai oma asunto. Kummassakin on puolensa, mutta toista tekee itselle.

Pisara ja lammas 2 valmistuu parhaillaan Studio Kuun seinien sisällä, mutta Tommin ajatukset ovat jo kauempana. Kuten hyvin luontevalta tuntuu, on Pisara ja lammas kääntymässä myös teatteriversioksi, jonka yksityiskohdat paljastuvat myöhemmin. Uusia metkuja on jo suunnitteilla myös levytysrintamalla.

– Tässä on vielä yksi toinenkin tarinalevy roikkunut kesästä 2006 asti, nimeltään Autarktis. Ehkä se saadaan tämän vuosikymmenen loppuun mennessä tehtyä, mutta välissä tapahtuu kyllä jotain muuta. Puretaan välillä syntyneiden irtonaisempien biisien sumaa mahdollisesti.

Nainen, lammas ja paimen	Paula Vesala – Nainen	Erkki Seppänen – Lammas	Olavi Uusivirta – Paimen
1. Mikä oli ensimmäinen reaktiosi kun yhteistyötä ehdotettiin?	Että onko se Tommi nyt ihan varma, että haluaa mua pyytää. Jotkut varmaan ajattelee, että olen joka paikassa ja maailman kulunein vierailija. Käskin siis Tommia miettimään vielä. Hän sitten sanoi, että ei mieti tuollaisia asioita, vaan sitä että mun ääni ja tulkinta sopisi Lammasoopperaan ja sillä hyvä.	Ajattelin, että nyt on eläkepäivät turvattu, heh! Tuntui hyvältä hypätä erilaiseen projektiin.	Sehän oli tietenkin suurenmoinen kunnia ja ilo. Kyllä mä olin aivan fiiliksissä!
2. Kuinka helposti melodiat, sanat ja tavut istuivat suuhusi?	Helvetin helposti. En kumminkaan saanut kaikkea yhdellä otolla sisään, josta jäbät olivat ilmeisen helpottuneita ja ihan sanoivat sen ääneenkin.	Tämä oli omalla tavallaan hyvin haastava studiokokemus, koska Tommi on todella tarkka rytmeistä ja pikku nyansseista, eikä Lampaan roolia, varsinkaan tässä alkuvaiheessa, voinut vetää millään kovin hyökkäävällä tyylillä, mihin ehkä itse on eniten tottunut kuitenkin metallia laulaessa. Vaikeinta oli hillitä itsensä.	Tommi oli tosi pedantti studiossa, se oli tosi tarkkaan miettinyt ja rytmittänyt paperille ne. Osasin kyllä sen kaltaista toimintaa odottaakin. Se jotenkin kuuluu Absojen tuotannosta läpi, että fraseeraus on olennainen osa biisiä.
3. Mikä on suosikkirivisi niistä, jotka laulat itse? Miksi?	"Olisipa sormien päissä hanat, joista virtaa kevytcolaa!" Tarvitseeko tuota perustella?	"Syödään naiselta rinnat." Koska tätä lähemmäksi Cannibal Corpsea ei Nollapiste ole sanoituksissa päässyt sitten Rarmos Ybrehtarin.	"Onko vastaavaa sykkyrää tavattu aiemmin? Lammas katsoo niin, ettei voi katsoa takaisin." Sen kontrasti siihen maailmoja syleilevään, vähän abbamaiseen melodiaan on aika mainio.

© Mikko Meriläinen