Julkaistu Rumbassa 22/1996 (15.11.1996).
Absoluuttisen Nollapisteen keulahahmo Tommi Liimatta vietti 94 tuntia armeijassa ja teki vapauduttuaan soololevyn Liimatan Pan Alley. Kielikuvissaan yhä juoheammin Paavo Haavikon ja Salvador Dalin parhaita puolia yhdistelevä nuori ja hullu nero kertoi Rumballe elämän tarkoituksen ja pari muuta merkityksetöntä pikkuseikkaa.
Menitkös sinä turkanen armeijaan vain pilan päiten? Oliko edes tarkoitus yrittää kestää henkilöiden koulu?
– Oli tietysti. Meikähän lähti sinne, että joo, nyt ollaan oikein kovana jätkänä täällä... mutta en mie sitten ollutkaan kovana jätkänä. Edes sitä muutamaa päivää, mitä mä siellä olin. Mua alkoi vaan itkettään, vaikka mua ei yleensä koskaan itketä. Kun kovia jätkiä rupes vituttamaan, niin meikäläinen oli että "yhyy", oli tosi vaikea olla siellä. Ihan hyvällä mielellä mä sinne menin, mutta mä olin ehkä vähän malttamaton ja kärsimätön. Mä en viittinyt odottaa sitä, että mä totun siihen tahtiin ja niihin juttuihin... ja kun mulla nyt selvästi oli muutakin tekemistä. Nythän mä pystyin saamaan tämän levyn viimeisteltyä.
Itse asiassa Absoluuttisen Nollapisteen miehet kertoivat minulle viime vuoden syksyllä, että kaikkien mennessä samaan aikaan armeijaan he äänittäisivät varastoon albumin, joka julkaistaisiin armeijauran loppuvaiheessa.
Näissä haastatteluissa tuntuu tulevan aina käänteinen profetia sen suhteen, mitä puhutaan ja mitä tehdään, Tommi manailee ja kertoo stressistä, jonka uuden materiaalin tekeminen tietynlaisen pakon edessä ja pienessä kiireessä aiheutti. Tuloksena oli bändille tarkoitetuista biiseistä tehty akustinen demo, jota levy-yhtiö ei pitänyt valmiina eikä vakuuttavana.
Pari näistäkin kappaleista päätyi lopulta sooloalbumille, jossa puolet kappaleista soittaa Tommi yksin, toisen puolen Markku Mallinukeksi nimetty kokoonpano, jossa on mukana basisti Mikko Talvensaari ja lyömäsoittaja Teemu Eskelinen. Muutama viehättävästi suhajava raita on äänitetty kotioloissa vuoden 1990 mallisella tuplapesänauhurilla, mutta suurin osa Liimatan Pan Alleystä tehtiin kolmessa päivässä jotakuinkin livenä Headline-studiolla Jani Viitasen johdolla.
– Eihän siinä kolmea päivää enempää olisi edes voinut mennä. Mä en tiedä, miten me oltais se neljäs päivä käytetty, kun siinä haluttiin kuitenkin säilyttää tommonen lämmin epävireisyys.
Vain kahdessa Absoluuttisen Nollapisteen levytetyssä kappaleessa kitaraa soittanut Tommi rämpyttää kuusikielistään läpi koko kiekon, joten olisiko tulevaisuudessa aika lisätä omaa soitannollista panosta myös pääprojektissa?
– Ei. Tän levyn lämpimään epävireisyyteen mun kitaransoitto vielä sopii, mutta Aki (Lääkkölä) on niin hyvä ja tarkka soittaja kuitenkin, että sen rinnalle ei minun huonolla tekniikalla soitettu kitara oikein sovi.
– Aki haluaisi keikoille enemmänkin kosketinsoittajaa, mutta mä en oikein lämpene sille ajatukselle, koska bändi on alun perin lähtenyt siitä, että me on oltu kavereita ja pikku hiljaa me ollaan opittu yhdessä myös soittamaan. Ei mun mielestä meille sopisi ollenkaan sellanen, että otetaan joku jätkä pohjalta "haetaan hyvää kosketinsoittajaa." Kyllä sen pitäisi olla pulkkaillut meidän kanssa monta vuotta, niin kuin nyt Mikko ja Teemukin on.
Markku Mallinuken sointi poikkeaa Nollapisteestä hyvin vähän. Suurempi ero on sävellysprosessissa.
– Mä oon vähän pyrkimässä eroon siitä tyylistä, mitä mä olen pitkään harrastanut, koska siihen alkaa tietenkin tulla sellanen maneerinomaisuus. Nyt mä yritin vähän toisia keinoja. Yleensä mä olen lähtenyt sävellyksestä, mutta nyt mä aattelin lähteä sanoituksista ilman sävellystä ja lähtisin sitten siitä suunnasta sovittamaan. Eihän se toiseen suuntaan lähteminen ihan yhdessä levyssä tapahdu, tietenkään. Levyistä tulee sellaisia välidokumentteja
– Loppuvuodesta olisi tarkoitus alkaa Nollapisteenkin kanssa treenailemaan ja tehdä harjoitustyönä ep:n. Sen kautta voisi päästä uudelleen kuvioihin, myös noille kesän keikoille. Mutta senpä näkee taas sitten. Ei sen varmempaa kannata puhua.
Tällä levyllä on entistä vähemmän tekstejä rytmitetty johonkin sävellyksen osaan. Siinä on myös paljon enemmän tarinoita kuin ennen. Sitä mä oon vähän harmitellut, etten mä vielä tähän päivään mennessä ole onnistunut saamaan musiikin ja tekstin suhdetta sillä tavalla rikkumattomaksi, että musiikki todella alleviivaisi sitä tunnelmaa mitä teksti yrittää välittää. Mä oon miettinyt sitä, että jos (Juice Leskisen) Syksyn sävelessä olisi aivan toisenlainen sävellys, niin siitä ei olisi tullut niin suosittua kappaletta. Esimerkiksi siinä kappaleessa on kaikki elementit kohdallaan.
Minusta ainakin Kuka asetti raiteelle -tekstin aamuöinen tunnelma saa vallan mainion alleviivauksen liki itkettävän kauniista urusta (eli itse asiassa uruksi luulemistani Lesley -vahvistimen läpi soitetusta huuliharpusta). Olen kuitenkin tainnut tulkita tekstin sisällön hieman väärin.
– Ne, jotka ei ole yhdeksänvuotiaana lukeneet metsässä Siwan muovipussissa – tai no eihän silloin ollut Siwaa, vaan E-market – säilytettyjä pornolehtiä, jotka on löydetty keräyksestä, niin eihän ne voi tietää minkälainen "metsä tuntuu märältä pornolehdeltä". Että joku Ratto vaikka sitten, jossa on Veikko Ennalan "ohjeita kuinka nainen vietellään"... Veikko Ennala on kyllä aika kova jätkä saatana – niin tuota... ja onhan siinä tämmöstä lapsuuteen palaamista aika moneenkin kappaleeseen tullut.
Nyt kaksikymppisenä tamperelaistuneen Tommin tekstien taaksepäinkatselu liittyy osittan kotipaikanvaihdoksiin – sekä tähän viimeiseen että kuuden vuoden takaiseen muuttoon Pietarsaaresta Rovaniemelle.
Sinänsä muistelu tuntuu välillä aikakoneessa tehdyltä: minun korviini Lähden nyt, etten olisi liikaa tunkkaisessa -kappaleen lausahdus "ei tiedä uusista autoista mitä merkkiä ne on" kuulostaa nimenomaan minunlaiseni 1962 syntyneet kääkän valitukselta. Eiköhän suunnittelutyylin rumistavin käänne tapahtui jo useampia aikoja sitten?
– Mutta kun eihän siis Saabiakaan nykyään erota Saabiksi. Ennen tunnisti helposti vaikka mulkkusaapin eli Saab ysikutosen, mutta nykyään kaikki autot on menneet niin pyöreiksi. Mersunkin perse alkaa olla jo niin pyöreä, ettei sitä enää Mersuksi huomaa. Yksi juttu voi tietenkin olla se, etten mä oo niin kiinnostunu autoista kuin pienenä, kun Tekniikan maailmaa katottiin. Ja sitten jos otetaan Tekniikan maailma esiin, että aina vasen sivu on sun ja oikea on mun, ja katotaan, että "kato mun puolelle tuli noin hieno auto täällä lehessä". Tiiäksä, semmosta oli joskus.
– Tiiänhän mie – ja tajuan, että muutoksen huomaamisen on estänyt ehkä vain poikamaisen (tai, heh, "miesmäisen") autoinnostuksen lopahtaminen.
Autoasioista siirrymme sujuvasti, joskin ilman mitään erityistä syytä kotieläimiin, ja sitä kautta taas aivan muualle.
– Mulla on tällä hetkellä kissa, jonka nimi on Bassonsoiton eri tyylit. Mikko esitteli bassonsoiton eri tyylejä nauhalle, että "monesti soitetaan monimutkaisesti, 'diun daun doum doun', mutta eikös se käy vähän tylsäksi kun koko ajan tulee eri ääniä. Eikö ole silloin paras soittaa vain yhtä säveltä, 'dyn dyn dyn dyn'..." Mulla on 150 tuntia kotiäänityksiä, niissä on aika hyviä juttuja välissä. Kaikki nää tämän levyn kotinauhotukset ei ole kuitenkaan niitä alkuperäisiä versioita. Esimerkiksi Karjan vauhkoontumisesta on olemassa myös originaaliversio, mutta se on nauhotettu nimenomaan tota levyä varten; mä asettelin kaksi mun parasta mikkiä huoneeseen ja nauhotin sen nimenomaan levyä varten.
Äsken mainittu, kirjallisen oloisesti tekstitetty Karjan vauhkoontuminen tuo vahvasti mieleen monet M.A. Nummisen jäykkisrallit, yritän sopertaa, mutta Tommi on jo ajautunut aivan toiselle raiteelle.
– Teemu lukkee aina Aku Ankkaa, ja se käyttää mun luona semmosia sanoja, että jätkän kissa on leikkisä. "Leikkisä" on semmonen sana, jossa on tietynlaista Akuankkafiilistä – vaikka sitä nyt sitten Aku Ankassa ei olisikaan.
Lähden etenemään samaa kiskoparia ja myönnän, että kyllähän tuo "leikkisä" tosiaan aika Ankistisesti korvassa soi...
– Niin, ja vittu kun nykyään Aku Ankan suomentajat käyttää niin pahoja sanoja. Ennen oli vaan "oho" ja "kääk" – mie vielä pääsin tästä varmuuteen, kun mie ostin tämän lapsuuden mukavan -80 vuosikerran Aku Ankkaa. Sitten kun myöhemmin 90-luvulla alko olemaan, että "uniikki unikorni olikin korni koni", niin perkele, en mie ala semmosesta tykkäämään. Ennen oli mukava, kun se kieli ei ollut liian värikästä. Mä olen kyllä itsekin joskus käyttänyt jotain värikkäitä ilmaisuja, mutta nykyään mä mielellään yritän saada vaan selkeän, arkikielisen ilmaisun asialle, minkä haluan esittää.
– Aikaisemmin mulla oli tällaisia erikoisia aiheita, jotain saatanan rubiinirintaisia miehiä ja muovikauriita koko ajan, mutta nyt mä olen tajunnut ja mieltänyt tän asian näin, että ei pääasia ole se aihe, vaan kuinka sitä käsittelee. No, rakkauslauluja mä en edelleenkään koe tarpeelliseksi tehdä, mutta tosiasia, että sellasiakin on tehty todella hyviä. Niissä huomaa, miten tärkeä se käsittelytapa on. Ei sen aiheen tartte olla mikään kovin ihmeellinen. Esimerkiksi Seitsemän veljestä, joka on siis oikeesti hyvä kirja, vaikka se yritetään tuhota koulussa luettamalla, on juoneltaanhan varsin yksinkertainen. Juonessa tapahtuu vain sen verran, että haluttu muoto saadaan esiin. Muoto sen tekee, että sitä kirjaa lukiessa tulee sellanen lämmin ja täysi olo vatsaan.
Tommi ei suostu ymmärtämään väitettäni siitä, että Kolme ja puoli tuntia ennen puolta kolmea -kappaleen sanat olisivat aikamoista tajunnanvirtaa.
– Siinähän on vaan hyvin yksinkertaisesti kerrottu monen mun tuntemani henkilön ennen/nyt – tilanne, miten oli ennen ja mitä se nyt tekkee. Mulle itselle se on mun suorimpia ja selvimpiä tekstejä. Ihan kuin olisi kortistossa ihmisten tietoja ja niitä kortteja vaan selailtaisiin eteenpäin. Siinä mä kirjotan aika paljon sitä, mitä mie siinä tarkotan. Kaikki mitä siinä lukkee, myös tarkoittaa sitä. Kun on totuttu tekemään tulkintoja, niin sitten niitä lähdetään pakolla ettimään. Eli kun mä kirjotankin yhtäkkiä suoraan, niin ihmetellään, että mitähän tää nyt sitten tarkottaa.
Kahdessa upeasti svengaavassa kappaleessa Tommi soittaa kazoota tatsilla, joka tuo mieleen vanhan Isokynä Linholmin elävämmin kun nyky-Lindholm. Tommi myöntääkin avoimesti, että Ymmärrettiin, ettei kukaan istu omalla paikallaan tänään -kappale on kuin osittainen kopio Isokynän Elämän väreistä, ja että artisti on muutenkin hyvin lähellä sydäntä.
Kappaleet Oi... voi että, ou boi, sanon minä ja Ensimmäinen totuus puolestaan ovat ilmiselvää varhaiskauden Peitsamoa.
– Mä en ajatellutkaan, että tämä nimi jäisi mainitsematta näissä haastatteluissa, naureskelee Tommi ja jatkaa "pillu pyörittää maailmaa" -lausahdukseen päättyvän Ensimmäisen totuuden setvintää.
– Se on mulle aika tärkeä kappale. Jos mä en olisi tähän mennessä tehnyt ainoatakaan levyä ja mun ensimmäinen levy olisi yhden laulun single, jonka ainoa kappale olisi Ensimmäinen totuus, niin mun ei sen jälkeen olisi tarttenut tehdä mitään levyä. Mä olisin sanonut kaiken jo siinä. Mutta nyt, kun mä oon tehnyt ja julkaissut jo niin monta kappaletta, niin mä en voikaan vielä lopettaa. Mä oon jättänyt liian monta polkua avoimeksi.
Tommin avoimilla poluilla on kuljettu ennekin:
– Esimerkiksi Talo Vaskooli -kappaleeseen mä vedin sellasen tiukan Beatles-panoroinnin, että toisessa kajarissa kuuluu vaan basso ja laulu, toisessa kitara ja rummut. Sitten kun kuitenkin lopussa siirretään tää yksi symbaali oikeaan kajariin, niin sillä saadaan aikaan sellanen hyvä kasvatus. Joku muu saattaisi ehkä toteuttaa sen sinfoniaorkesterilla tai jollakin jousilla, mutta me vaan siirretään se pelti sinne nurkkaan. Mutta on tosiaan hauska kuunnella Beatlesin Hey Bulldogia tai mitä tahansa Revolver -levyn kappaletta, kun ne soittimet tosiaankin asettuu niin jyrkästi. Siinä keskellä ei tunnut olevan oikein mitään.
Kun mainitsen oman ensi törmäykseni panorointikikkailuun eli Ramonesin ensimmäisen albumin, ei Tommi myönnä levyä edes kuulleensa. Neljäntoista vuoden ikäeromme saa tilanteen vaikuttamaan jotenkin siltä, kuin poika opettaisi isäänsä tekemään lapsia, aivan oikeutetusti. Tommi nimittäin hallitsee esihistoriallisen musiikin faktaston hämmentävän hyvin.
– Kuten oli puhe -kappaleen kertosäettä tehtäessä mä sanoin Teemulle, että soitapa juuri sillä tavalla kuin tällä yhdellä Loven poliittisten laulujen levyllä, olisikohan ollut Vietnamin linnut vai mikä, mutta kuitenkin Presidentti Barrientosin juhannustanssit -kappaleen viimeisessä osasssa, siinä se maracasjuttu on juuri oikealla tavalla. Ja onhan tässä myös joitakin muita näille Loven levyille tyypillisiä ratkaisuja...
Minä olen jo täysin pihalla, joten kysyn enää mitä Tommi olisi, jos saisi olla mitä tahansa kenen tahansa taskussa.
– Mie oisin varmaan sytkäri Randy Newmanin taskussa – jos se vielä polttaa. Ainakin nuottivihkossa sen pianon päällä oli pyöreä tuhkakuppi. Newmanin vanhoja levyjä ei vaan nykyään liian helposti löydy...
© Markku Halme