Olos: ensivaikutelmia
- From: niko.peltonen@xxxxxxxxxxx
- Date: Fri, 3 Mar 2000 12:38:59 +0200 (EET)
Niin, mitenkäs sattuikaan, että Helsingin asematunnelin
Anttila möi Olosta jo torstaina 2.3. - päiväkausia ennen
virallista julkaisua. Onneksi sattui olemaan sen verran
rahaa, että saatoin levyn ostaa, ja nyt kolmen kuuntelun
jälkeen uskaltaudun tarjoamaan hieman analyyttistä
kritiikkiä, ennen kuin lista tulvahtaa puolilleen kirkas-
otsaisia ylistysviestejä fanaatikoilta.
Noin puolet Oloksen kappaleista nimittäin täyttää kaikki
pahimmat pelkoni levyn sisällön suhteen. Jo Suljetulla
sellaiset biisit kuin Täällä on joku tai Esinekeräilyn
hitaus häiritsivät jossain määrin kykyäni nauttia
albumista, ja nyt on sitten katsottu tarpeelliseksi
viljellä tätä kuivan huumorintajutonta akateemista proge-
funkkia laveammaltikin. Akin kitarasoundi ja Eskelisen
värittömät taustalaulut yhdessä tuottavat yksinkertaisesti
niin tylsän soundimaailman, että se lähinnä haukotuttaa.
Kaikki Wigwam-fanit tosin ovat varmasti innoissaan, mutta
minähän en koskaan pitänyt Nollapisteestä siksi että se oli
progea, vaan siksi että se oli poppia - ja hulluutta.
Olokselta hulluus on kaukana, levyhän on, herran jumala,
harkitun ja hiotun kuuloinen.
Ei pidä ymmärtää väärin: tämä kritiikki koskee siis vain
puolta albumin sisällöstä. Hyvää on paljon. Hittibiisit
(Kotiinpaluu, Elvis) svengaavat aidosti ja saavat hyvälle
tuulelle. Ja jos on koskettava balladi, jossa on levyn
anoa varsinaisesti nerokkaasta kelpaava teksti. Kalkin
sammutus on silkkaa Californicationia, mutta hieno kappale
joka tapauksessa. Avausinstrumentaali on paras lauluton
kappale, jota Nollapiste on koskaan tehnyt, ja tuo mieleen
Pink Floydin vanhemman tuotannon. Aivan uusi askel yhtyeen
tuotannossa on päätöskappale (oliko se nyt Tonttirajat
sovitaan humalassa), joka on trip hop -vaikutteinen ja
kerrassaan tunnelmallinen mestariteos.
Loput suoraan roskakoriin.
Ja Liimatan tekstit, onko niistä muka enää mitään
sanottavaa? Muodollisesti pätevää tavaraa, tottahan toki,
mutta en minä näistä mitään visioita saa.
Älkääkä vahingossakaan ymmärtäkö tätä viestiä
provokaatioksi. Minne muuallekaan minä purkaisin
pettymystäni sen johdosta, että vanhasta suosikkibändistäni
on tullut jotain aivan muuta kuin koskaan oletin? Olen
tietoinen asian koomisista ulottuvuuksista. Itsehän olen
aina halveksinut niitä tyyppejä, jotka itkevät keikan
jälkeen Tavastian nurkkapöydässä, kuinka YUP tai CMX ei
ole enää niin ja niin moneen vuoteen tehnyt mitään
kuuntelemisen arvoista. Niin tai näin, Nollapiste on ehkä
kasvanut minua nopeammin, muuttunut oikeaksi rockbändiksi,
kadottanut rovaniemeläisyytensä, valmistautunut uuteen
aikakauteen. Ehkä viiden vuoden päästä näemme heidätkin
listaykkösenä.
N