Itseni selkiytys
- From: "Heikki Kovalainen" <hkovalai@xxxxxxxxxxxx
- Date: Fri, 9 Jul 1999 18:55:08 +0300
> >P.S. tutustuin listan painostuksesta orkesteriin nimeltä king
> >crimson. sanon kuulemani perusteella, ettei ole eroa lapsellisen ja
> >koskettava melodian välillä. ilman rytmiä ei voi olla koskettava sen
> >helpommin kuin ilman melodiatakaan.
>
> Mitä ihmettä oikein tarkoitat noilla toisella ja kolmannella lauseella??????
Lausella kaksi tarkoitan, että koo-ceetä kuunnellessa huomaa
kuinka taitavasti musiikissa voi sekoittaa vekkuluutta ja
koskettavuutta. Kyseinen orkesteri kuulostaa aluksi
lähinnä lapselliselta -- sitten yhtäkkiä -- hmmm -- koskettavalta.
Monissa kappaleissa on leikkisiä, siis kaikkea muuta kuin koskettavia
introja, kunnes sitten yhtäkkiä laulu (tai nimenomaan
laulun usean-tahdin-yli-epäsäännöllisesti-kantava rytmi) vakavoittaa
tämän leikkisyyden. Tästä parhaana esimerkkinä mielestäni Frame
by Frame, jossa laulu alkaa (ja jatkaa) hyvin koskettavasti suhteessa
alun leikkisään kitara/ääni-pölinään. Leikkisät kitarat jatkavat
taustalla, mutta ne eivät enää kuulosta leikkisiltä.
Lause kolme liittyy tähän samaan teemaan eli rytmin merkitykseen
musiikissa yleensä. "Ilman rytmiä ei voi olla koskettava sen
helpommin kuin ilman melodiatakaan" tarkoittaa, ettei mikään melodia
ole koskettava vaan säveltensä vuoksi, vaan ainoastaan, jos nämä
sävelet rytmitetään viisaasti (edelleen esimerkkinä Frame by Framen
laulu tai vaikka Yli 1000 erilaista kasvia). Tämä puolestaan liittyy
laajemmin inhoon, jota tunnen nykyään monia orkestereita kohtaan --
nimittäin tiettyyn rytmin halveksimiseen melodian kustannuksella,
mikä on nykyään pop-musiikissa yleistä. Niin, aivan, minä olen yksi
nollalistan kolmesta rumpalista -- olenko katkera heille jotka
taitavat sävelkulut?
Sinänsä on triviaalia väittää, että melodia tarvitsee rytmiä ja rytmi
melodiaa, mutta väite muuttuu vähemmän triviaaliksi kun tarkkailee,
millaista musiikkia ihmiset yleensä kuuntelevat (miten samanlaisia
esim. popmusiikin laulurytmit tuppaavat olemaan), tai kenties vielä
paremmin, mihin perusmuusikot keskimäärin pystyvät. Tietyssä mielessä
muusikko joutuu aina valitsemaan rakentaako hän kappaleensa rytmin
vai melodian ympärille, eikä ole mitään perustetta valita
poikkeuksetta melodiaa, kuten perusmuusikko tekee. Massiiviset
hevi-riffi-orkesterit todistavat meille, etteivät melodiat ole
välttämättä edes mahdollisia, jos rytmiosasto tarjoaa tarpeeksi
purtavaa. T. Liimatta todistaa meille, että "puhumallakin" voi laulaa
(ja vielä POPmusiikkia), eli, ettei tarvitse välttämättä "säveltää"
tehdäkseen musiikkia. Monet arvostelevat etenkin Jerkusella (myös
muovilla) kummittelevaa onttoa lauluääntä ja toteavat
välinpitämättömästi, että "eihän se edes laula". Jos vie King
Crimsonin tyylisiä riffejä keskiverron asennebändin treenikämpälle,
saa turpaan. Tämä liittyy vallalla olevaan harhaluulon, että
laulaminen, musiikki on ainoastaan melodioita -- että musiikissa on
pakko olla useamman kuin kahden sävelen sävelkulkuja (ja useammalta
kuin yhdeltä kitaran kieleltä kerraltaan). T. Liimatan äänessä niitä
ei ole aina ollut yhtä pilkku seitsämää enempää; tämä mies keskittyy
musiikissaan rytmiosastoon -- kuten R. Frippkin -- ja hyvä niin.
Heikki