Riikka Kalsi tarkasteli Tommi Liimatan tekstejä Puruluu-kolumnissaan Lapin ylioppilaslehdessä 4/2001.
Mitä hemmettiä tuokin muka merkitsee, oli ensireaktioni, kun kuulin mm. seuraavan Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatan nikkaroiman säkeen ensimmäisen kerran:
Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu
Suomi on Chilen itäinen rasva Sodankylän kastanjatöppäilyn
Nukutusta ennen Jani oli tismalleen boorilainen otus
ystävällinen padan kautta tapoin oman pyöryläni
Mutta sitten kasvoilleni levisi vapautunut virnistys: Eipä ainakaan teeskentele olevansa merkityksellistä löpinää, tekotärkeitä ihmisiä on muutenkin liikaa. Sillä mikä tässä niin merkityksellistä on? Merkitys on suhteellista, eikä absoluuttisia totuuksia ole - pelkkiä uskomuksia vain. "Ainut mikä merkitsee... en nyt saa sitä mieleen" lausuu Liimatta ironisesti biisissä Ensimmäisen kiven. "Perustun uskomuksiin," hän toteaa Jälkivaatimuksessa. "Ymmärrän miten tahdon", hän julistaa kappaleessa Saatteeksi.
Nämä julistukset täyttävät kaikki postmodernin (anteeksi jos inhoatte tuota p-alkuista sanaa, mutta keksikää parempi) tietoteorian oireet.
Absoluuttisen Nollapisteen vastikään ilmestyneen Olen pahoillani -kokoomalevyn esipuheessa mainitaan, että bändin biisien sanoituksista saisi joku akateemikko hyvän tutkimusaiheen. Joo, aineistoa löytyy taatusti, tekipä sitten filosofista, sosiologista, populaarikulttuurista tai kirjallisuustieteellistä tutkielmaa.
Tämän kolumnin puitteissa Puruluu ei pääse pureutumaan kovin syvälle Liimatan lyriikan tietoteoreettisiin implikaatioihin. Katsastan siis lyhyesti joitakin ismejä, jotka kuvaavat hänen ontologisia ja epistemologisia näkemyksiään.
Postmoderni filosofia kiistää, että kieli - eikä myöskään tiede - voisi kuvata maailmaa sellaisena kuin se on. Käsitteet ovat sopimuksia, jotka paloittelevat maailmaa mielivaltaisiin, mutta jostain näkökulmasta tarkoituksenmukaisiin osiin. Totuuden etsintä on antirepresentationismin mukaan mahdoton projekti. Kuten Liimatta asian ilmaisee: "Lajittelen esineitä - huomaamattani niiden varjossa joku vaihtaa tilalle vieraita", "Kesken oleminen on merkki elämisen".
Äärimmilleen vietynä antirepresentationismi kyseenalaistaa myös sellaiset arkiajattelun itsestäänselvyydet kuten kuten 'aika' ja 'kausaaliteetti'. Mistä voimme tarkalleen tietää, mikä on minkäkin syy ja seuraus? Onko varmaa, ettemme pääsisi jonkin madonreiän kautta universumiin, jossa Elvis on yhä elossa? Vrt. säkeisiin: "Muste tarttuu, jos tarkistaa tarttuiko muste", "Elvis, älä unohda meitä kuoltuas", "Kaikelle löytyy luonnoton selitys. Jos joku muuta väittää, hän puhuu totta."
Tämä näkemys on vahvasti kytköksissä edelliseen ismiin. Sen mukaan on perusteetonta olettaa, että aistiemme ulkopuolella olisi mitään "todellisuutta". Olemme sidottuja omiin havaintoihimme, eikä niiden oikeellisuutta voi mitenkään osoittaa muuta kuin vertaamalla toisiin havaintoihin. Antirealistin mukaan ainut "totuus", jonka voimme saavuttaa, on vain kohtalainen yhteisymmärrys ihmisten välillä.
Näin Liimatta: "Kuvitelmat vaivaa turhaan - oliko minua koskaan? Valveen jos elän ja uskon: minkä aistin vain se on." "Me tultiin tuolta, taikka tuolta... mökkiä ei koskaan ollutkaan".
Harva postmoderni filosofi myöntää olevansa relativisti, vaikka päällisin puolin he siltä näyttävätkin. Tämä ismi, kuten tiedetään, merkitsee sitä että "anything goes". Ei ole kriteerejä minkään hyvyyden tai huonouden testaamiseksi.
Kuten Liimatta kiteyttää: "Yhdymme kaikkiin väittämiin, jotka liikkuu kun niitä kääntää. Ne kärsii muutossa ilman että niihin tarvii viiksiä piirtää."
Tämä ismi merkitsee luopumista siitä platonis-kantilaisesta ajatuksesta, että asioilla on jokin metafyysinen, syvin "olemus" an sich. Antiessentialisti ei usko, että on olemassa esim. "ihmisen ideaa" tai "ideaali-ihmistä" tai edes "ihmisyyttä", joka olisi yhteinen nimittäjä kaikille lajimme edustajille.
Antiessentialistin mielestä on turha etsiä myöskään taiteen tai runouden olemusta. Liimattakin lienee kunnon antiessentialistina sitä mieltä, että määritelmät on tehty dekonstruoitaviksi. Vai väitättekö, että Liimatan lyriikka noudattaisi jotain määritelmää?
Ihmispolo tietysti kokee olevansa tyhjän päällä tiedon muuttuessa niin suhteelliseksi kuin nykyään. Moni varmasti yhtyy Liimatan tunnustuksellisiin säkeisiin: "En tiedä mitä tekisin, kohta repeän, rinta räjähtää. On pää kuin isänmaaton mies."
Yksi tapa reagoida postmoderniin epävarmuuteen on kaventaa elämänsä putkinäköiseksi, ja sulkea häiritsevät ajatukset pois: "Pysyttelen niin tiukasti alallani, ettei moni usein huomaakaan, miten kapea tuo ala onkaan." "Varoin seikkojen tulemista mieleen."
Useimmat ihmiset kuitenkin salaa toivovat, että jokin ylempi taho tulisi ja sanoisi, miten asiat ovat, ja säästäisi meiltä ajattelun vaivan. Tätä toivetta ilmentää kappale Kotiinpaluu, jotenkin:
"Voimme noin vain palata kotiin, kun joku voitelee tiedolla päät ja mielet tyynnyttää."
© Riikka Kalsi