Musiikkitoimittajat saivat levyn arvostelukappaleen mukana oheisen saatteen.
"Hänet on pakko ottaa vakavasti / hän värittää puuväreillä." (Tie päättyy)
Hit picks: Käynti kerroksiin, Tie päättyy, Ymmärrettiin, ettei kukaan istu omalla paikallaan tänään
Mainio yllätys, vai mitä: soololevy Absoluuttisen Nollapisteen Tommi Liimatalta. Siis siltä mieheltä, joka pitää yllä tunnelmaa joka pitämättä hukkuu katseisiin, joka selvisi pöydän alla kun kaikki muut nukkuivat pois, joka on aina hereillä kello neljä eikä vastaan tuu eikä kumminkaan vastaa.
Vuoden 1996 piti olla Absoluuttisen Nollapisteen yhteiskunnallisten velvoitteiden hoitamisen aikaa. Kitaristi Aki Lääkkölä onkin sinnitellyt armeijassa Someronharjulla ja rumpali Tomi Krutsin Lahdessa Hämeen rykmentin varusmiessoittokunnassa. Basisti Aake Otsala yritti aikansa Tikkakoskella, mutta vaihtoi pian siviilipalvelukseen Raumalle. Tommi Liimatalle riitti puolestaan 94 tuntia Someronharjulla. Ehdottomasti hyvä ratkaisu suomalaisen kulttuurin kannalta, sillä säästyneellä ajallaan Liimatta on askaroinut soololevyn, lyriikkojaan kokoavan Avainlastu-kirjan sekä sarjakuva-albumin. Kaksi viimeistä odottavat vielä lopullista hahmoa ja julkaisua, mutta soololevy Liimatan Pan Alley on nyt siis tässä.
Ja saikuti millainen levy! Rohea, hauska, spontaanissa luonnostelevuudessaan mieltä lämmittävä. Vähän kuin vaatekaapin virttynein ja nukkaantunein flanellipaita: sosiaalisten normien mukaan ei aivan jokapaikan asuste, mutta erittäin mukava kaikesta huolimatta.
Liimatan Pan Alleyta voisi verrata vaikka sellaisiin töihin kuin Juice Leskisen Dokumentti tai Kauko Röyhkän Kaksi koiraa. Eli lauluntekijä hylkää hetkeksi ankarat sovittamiset ja soitinnukset, palaa perusasioihin ja yksinkertaisempiin rakenteisiin. Liimatan tapauksessa tämä merkitsee jopa muutamien kotona tehtyjen nauhoitusten julkaisua (Lähden nyt, etten olisi liikaa tunkkaisessa, Karjan vauhkoontuminen, Oi... voi että, ou boi, sanon minä, Ensimmäinen totuus), vaikka pääosassa onkin pelkistetty bändisoitanta muutamalla soolokipaleella ryyditettynä.
Liimatan Pan Alleyn taustalla soittava Markku Mallinukke -yhtye koostuu basisti Mikko Talvensaaresta ja rumpali Teemu Eskelisestä. Molemmat nuoret miehet kuuluvat samaan rovaniemeläiseen huligaanilaumaan, josta Abson nuoret ovat kasunneet. Absolaisiakin levyllä vierailee: Tomi Krutsin soittaa perkussioita, Aki Lääkkölä antaa komppaustukea Karjan vauhkoontumisessa. Tommi Liimatta itse vastaa kaikesta muusta: laulusta, kitaroista, huuliharpuista ja nokkahuiluista, sävellyksistä ja sanoituksista. Etenkin viimeksimainitulla osastolla hän on yhä vaikuttavampi - Liimatan kieli leikkaa salamannopeasti hölynpölystä viimeisteltyihin mietintöihin, hölsästä lavertelusta lapidaarisiin, liki aforistisiin tiivistyksiin:
"Levy-yhtiö katsoo myyntiä / me seuraamme ravun pyyntiä / Olenko itseni vartija?" (Takin päälle)
"Kun ideat loppuvat / usein aletaan rokkaamaan." (Ensimmäisen kiven)
"Ele pimeässä hidaskin / voi termospullon kaataa / Ymmärsin ensimmäisen totuuden: / pillu pyörittää maailmaa." (Ensimmäinen totuus)
Liimatta kommunikoi mielenkiintoisesti myös menneisyytensä kanssa. Kun hän 1994 lauloi Absoluuttisen Nollapisteen Neulaisella Jerkusella, että "kaikkea ei tarvitse kokea / mutta paljon pitää lukea", kuuluu nyt uusi tulkinta "en tiedä asioista / oon lukenut niistä" (Käynti kerroksiin).
Liimatan Pan Alley on näillä näkymin viimeinen levy, jolta korviin kantautuu Hitsville ROI -säveltehtaan tuotanto. Kun Liimatta sai harjoitettua levyn valmiiksi männäkeväänä Rovaniemellä, oli edessä pitkään suunniteltu muutto uusiin maisemiin Tampereelle. Liimatan Pan Alleyn teemaksi nouseekin lapsuuden ja entisten maisemien hylkäys.
"Ei tiedä uusista autoista mitä merkkiä ne on", laulaa Liimatta Lähden nyt, etten olisi liikaa tunkkaisessa -kappaleella ja realisoi varsin monen entisen pikkumiehen kasvubarometrin. Kaikki autot näyttävät nykyään samanlaisilta mulperoilta, kun 80-luvulla fordit ja opelit erotti toisistaan kuka tahansa. Entäpä "Naken toimitus on ollut Hitsaajankadulla" -rivi Käynti kerroksiin -kappaleessa. Siinä realisoituu viidellä sanalla se surumielisyys, joka tulee selaillessa lapsuudenaikaisia sarjakuvalehtiä. Kuinka monet sormet ovatkaan piirtäneet Hitsaajankadun kirjaimia kirjekuoriin, kuinka monia lukijakirjeitä on luettu, saati julkaistu...
Nostalgia tiivistyy varsinkin levyn puolivälin paikkeille, raitoihin Ymmärrettiin, ettei kukaan istu omalla paikallaan tänään ja Kolme ja puoli tuntia ennen puoli kolmea, joita voi hyvinkin pitää Liimatan Pan Alleyn eräänlaisena sydämenä. Ymmärrettiin... hylkää konkreettisesti Rovaniemen Länsikankaan ja siirtyy muisti-/kielikuviin, joista rujotkin ovat lohduttomuudessaan kauniita ("pyörävajan lukottomat rungot", "vuodenkierron vääjämättömyys / lyhyeksi jäävä syys"). Liki itsesäälin tasolle vajotaan riveillä "maisemani ovat aina siten kauniita / ettei kukaan tahtoisi niitä maalata". Tämä on harvinaisen avointa, vilpittömyydessään suoranaisen riipivää Liimattaa, puhumattakaan "keinuun keinuun keinuun / keinuun keinuun keinuun" -noususta, joka niin surumielisen kauniisti ja epätoivoisesti yrittää rynnätä lapsuuteen, että hyvä kun ei todistaja purskahda itkuun.
Kolme ja puoli tuntia ennen puoli kolmea kulkee sen verran suorana rokkina ja sisältää sen verran huoletonta soittoa ja dylanmaista sooloilua, että kuulija on vaarassa pitää koko hommaa vitsinä. Kappale on kuitenkin Liimatan totisimpia: maalaa kasvamista, muutosta, latistumista, sanalla sanoen suomalaistaarkirealismia. Kauhean jännittävä rock kasvaa lasten mukana diskohissutteluksi, hyväntahtoiset levynkustantajat joutuvat vaihtamaan alaa, progerumpalit pannaan soittamaan iskelmää. Ja kaikki pitäisi pystyä kuittaamaan "yläpään huumorilla", kyynisellä nykyasenteella, joka ei sydänverta ja tosissaanoloa salli.
Tommi Liimatta on keventänyt levyään liittämällä loppuun kolmikappaleisen Hit Single - Shit Jingle -osaston. Mukaan on päässyt rumpali Eskelisen lennosta sanoittaman m-a-nummismainen Karjan vauhkoontuminen, joka antaa hyvän kuvan Liimatan kumppaneiden kotiäänitysharrastuksista. Kappaletta on esitetty myös livenä, esimerkiksi Ruisrockissa kesällä 1995. Dirsmuutio on yhtä vakava raita, alunperin Absoluuttisen Nollapisteen toisella demolla päivänvalon nähnyt tarina saksista. Toinen vuosikymmen, toinen paikka - ja laulun pateettinen melodia olisi riistetty isänmaallisiin ja kasvattaviin tarkoituksiin.
S. S. Kononen
Lokakuu 1996