Musiikkitoimittajat saivat levyn arvostelukappaleen mukana oheisen saatteen.
"Kaikki vähänkin merkittävä suomalainen musiikki on Love Recordsin julkaisemaa. Vai voiko joku muka väittää, että vuoden 1978 jälkeen Suomessa olisi tehty hyvää musiikkia? Kyllähän vanhoissa tekijöissä löytyy: Pekka Streng, Isokynä, Tasavallan Presidentti ja monia muita. Lisäksi yhtiön logo on esteettisesti silmää miellyttävä."
Näin rovaniemeläisen Absoluuttisen Nollapisteen laulaja-lauluntekijä Tommi Liimatta rovaniemeläisen pienlehti Vacuumin haastattelussa alkuvuonna 1993. Kärjistys mikä kärjistys, varmasti Liimatankin mielestä. Mutta kun nyt tiedämme näiden veikkojen rakkauden klassiseen suomalaiseen rockiin, on tietenkin hienoa, että Abso on - tehtyään debyyttialbuminsa Neulaisen Jerkusen viime vuonna tamperelaiselle Vinylmanialle, joka sittemmin lopetti toimintansa - nyt Loven lippua kantavan Megamanian huomassa.
Absoluuttinen Nollapiste askaroi edelleen musiikkiaan kokoonpanossa Tommi Liimatta - laulu, puhaltimet ja biisinteko pääosiltaan, Aki Lääkkölä - kitarat ja koskettimet, Aake Otsala - basso, Tomi Krutsin - rummut ja lyömäsoittimet. Jos katsahdamme pikaisesti yhtyeen historiaan, voimme hyvin lainata kappaletta Nollapisteen juuret: "Nollapisteen juuret siinä on niin suuret / Elokuisessa tallissa syntyi tyyli / On kadonnut aika tuo, jolloin rokki soi..." Se oli elokuuta 1991. Lisätään kaksi vuotta, ja Abso nousee rockin suomenmestaruuskisan loppukarsintaan. Siihen vuosi lisää, ja yhtye julkaisee ensimmäisen albuminsa Neulainen Jerkunen, jonka rocklehdistö ottaa lämpimästi vastaan. Ja vielä vuosi, että ollaan syksyssä 1995, kakkospitkäsoitossa Muovi antaa periksi ja sen singleirroituksissa Sivulla jatkuu ja Savu meihin.
Syyskuussa 1995 Tampereella taltioitu Muovi antaa periksi on jännittävä levy. Absoluuttinen Nollapiste ei rönsyile nyt yhtä valtoimenaan kuin aiemmin, vaan on pakannut ideoitaan kompaktimpaan muotoon. Näin Tommi Liimatta materiaalin tekoprosessista: "Edellisellä levyllä oli sellaista, että kun olin joitakin kappaleita saanut valmiiksi, mä en puuttunut niihin enää jälkeenpäin, ja niinpä sinne jäi joitakin harmittavia juttuja, mitä ois voinu miettiä. Nyt olin aika tarkka, että kaiken aikaa kaikki kappaleet oli teon alla, tarkastin niitä. En kuitenkaan kaikkia jännittäviä tuoreuksia karsinut sieltä."
Absoluuttinen Nollapiste tarjoilee mukaansaimevää rytmiikkaa, pohjoista kuulasta valoa ja aivan ensiluokkaisia kertosäkeitä, joskin vastineeksi myös vaikeammin aukeavaa umpimielisyyttä, joka tuntuu tiivistyvän albumilla usein toistuviin hämäriin aihelmiin. Mikä on diskokuningas, joka aloitusraita 1900-luvun heleydellä nousee seisomaan, ja päätöksessä Yli 1000 erilaista kasvia väsyy seisomaan? Mikä ihme on useisiin kappaleisiin levittäytyvä lintutarina? Mitä on "savu meihin"? Voimme tietysti kysyä tekijältä. Esimerkiksi Savu meihin: Retkeilyihmiset tietävät, että nuotiolla istuttaessa kohti tulevan savun sanotaan merkitsevän onnea... "Ai jaa. Se oli nyt varmaan, että jos jotkut lauruuttaa korsteenia, se savu tulee aina siihen, joka ei polta", sanoo Liimatta. Entä diskokuningas? "Se oli alunperin vaan sanaleikki tästä Doors-kirja Liskokuninkaan mytologiasta. Diskokuninkaan pythagoria, tämmöinen -92 kirjoitettu runo, löytyy levyn vihkon takakannesta. Se ei sinänsä oo mikään kovin erikoinen juttu. Mä oon alkanu enemmän käyttämään henkilöitä lauluissani, se on vain yhtenä sivuhahmona."
Tulkintojen avaimet ovat siis ehkä sittenkin kuulijalla, ja 23-raitaisen, reilun tunnin mittaisen paketin ensimmäisen kerran kuultua olo takuulla hämmentävä. Levykokonaisuuden yllä leijailee salaperäinen tunnelma, jota on hankala ruveta oitis erittelemään. Kaikki tiivistyy jotensakin oivasti Liittymä-kappaleen aloitusriveihin "Valossa ei näe ääniä / pitää mennä pimeään" ja sen kertosäkeen herkulliseen loppuheittoon "Älä käänny katsomaan / suomalaiset tuijottaa." Poikkeavissa tarkasteluasemissa arkisuudet saavat uusia ulottuvuuksia. Niihin asemiin on vain uskallettava hakeutua.
Albumin nimi - eikö sillä ole jotain tekemistä sen kanssa, että Abson uudet laulut pursuavat kallioita, heinikoita, hankia, mäntyjä, merta, hyönteisiä, lintuja ja sammakoita? "Muovi antaa periksi" on hyvin ekologinen statement, vaikka Tommi Liimatta ei ehkä luonnonsuojelullista teemalevyä ole kirjoittanutkaan. Levyn luontokäsitys on pohjoisen karu: huoltoasemat, soramontut, torit, tiet, "kaupungin kaiut", sulautuvat alkuperäisympäristöön, vaikka kaikki ei lintukodossa ehkä olekaan kuten aikaisemmin: Suojasivu-kappaleessa "Tekoaltaasta nousee latvoja", Savu meihin maalaa järkyttävän näkymän pihalla liekehtivistä oravista, jotka sytyttävät talon palamaan. Alkuihmettelyn ja -pohdinnan jälkeen on taas kuitenkin fiksuinta ykskantaan todeta, että Absoluuttinen Nollapiste on tehnyt rikkaan ja täyteläisen albumikokonaisuuden. Jos kuulija ei saa sitä kokonaan haltuunsa, niin siitä tuskin kannattaa huolestua. "Syöt sen minkä jaksat", kuten Tommi Liimatta tiivisti Abso-tarjoilujen luonteen viime vuonna.
Ja miten hyvää meille nyt loppujen lopuksi tarjoillaankaan! Vinhasti eteenpäin kopiseva Saatteeksi, kuulas Kankaalle ja pippurinen Jälkivaatimus esittävät Absoluuttista Nollapistettä tarttuvimmillaan ja rytmikkäimmillään - Abso-maanläheisyyttä unohtamatta. "Etenkin Jälkivaatimuksessa rummut on hirveen yksinkertaset, vain kitara ja basso jekkuilee. Tämmöset torvibändit yrittää olla tosi kovaa meininkiä, että kaikki joraa siellä. Mutta ei se lähe siitä. Se on ihan ruikkua meininkiä, siinä pitää olla kaurapuuro vatsassa: ne rummut. Siinä ei ole mitään syvyyttä, jos kaikki yrittää kovana jorata", Liimatta kuvailee.
Jälkivaatimuksen teksti on epäilemättä albumin ensimmäisiä lyyrisiä tarttumakohtia. "Satuin aika hyvin kun olin ostamassa heroiinia", heittää Liimatta alkuun pullanpalaksi, mutta myrkyttää sitten sorsalauman tunnelmat pahanpäiväisesti: "Esiin nostetaan aina se mille vähiten huomiota haen." Lisäheitot ovat yhtä napakoita: "Minussa ei mitään vikaa / se mitä näet on pintalikaa vain." "Perustun uskomuksiin / nauran lapsellisuudelleni." Eli onko rock Liimatan pintalikaa? Onko syntymässä uusi Kari Peitsamon kaltainen myyttinen rockhahmo? "Vois sanoa sen, että kun neljä vuotta sitten meillä oli yhtye alussa, kirjoitin koko ajan yhtyeen historiaa siinä. Kaverit sano koulun ruokajonossa, että jätkä tekee vähän myyttiä ittestään. Varmaan teenkin", Liimatta virnuilee.
Ei, en ole rouva Bell kuulostaa hyväntuulisesti siltä, kuin M.A. Numminen yrittäisi kirjoittaa hittibiisiä Eppu Normaalille. Jotain apean eppumaista on myös Sivulla jatkuu -kappaleen nätissä heinikko-boogiessa. Liimatta kieltää, että hänellä olisi mitään suhdetta kyseiseen bändiin, joten tyydymme esimerkiksi kuvailuun "kaunista ja jotenkin niin suomalaista".
Albumin instrumentaalit ovat veijarimaisia. Kuvitus kirjoittajan syntikkavibrafoneineen on varsinaista Silja Line -jatsia. Kaikkien metallien modernintanakassa rhythm'n'bluesissa on hyvin tolosmainen ote. Huomatkaa basisti Otsalan jykevä soinnuttelu! Vertauksia herättää myös kitaristi Lääkkölän säveltämä Olen pahoillani -masterpiece, joka on otsaketta myöten helppo kuulla kunnianosoituksena 70-luvun Wigwamille ja Pekka Pohjolalle. Urut piipittävät kuin The Bandin Garth Hudsonilla, kitara ulvoo kuin Rekku Rechardtilla, kosketin-rumpu -välikkeessä on Jethro Tullin vihreitä fiiliksiä... Eli kumartaako Abso nyt urakalla idoleilleen? "En usko ollenkaan", Liimatta torpedoi ajatuksen. "Kappale oli alunperin yksittäisiä osia, jotka eräänä iltana yhdistettiin treenipaikalla. Mä luulen, että tää on lähteny tämmöisistä yösoitteluista liikenteeseen."
Lintuaiheisista Vuoto nieluun-, Viisas lintu-, Haukka- ja Älkääs nyt, äläs nyt -kappaleista on tarkemmin luettavissa jonkinasteinen tarinakin. Vinhoja lauluja kaikki tyynni, erityisesti herkullinen on Viisas lintu, jonka voisi aivan hyvin kuvitella Björkin kirjoittamaksi ja vieläpä veikistellen laulamaksikin.
Suojasivu on albumin selvimmin luontohakuisimpia raitoja. Kappaleessa on myös melodialtaan yksi kauneimpia Tommi Liimatan koskaan kirjoittamia kertosäkeitä. Moni rakentaisi biisin moisen neronleimauksen ympärille, mutta Liimatalle riittää pasauttaa chorus kaksi kertaa laulun lopussa. "Kyllä mäkin pidän siitä silti hirveesti. Valitettavasti siitä häipy jonkinlaista kauneutta siitä lauluosuudesta, se oli alunperin aika värisevä, hyvin vaikeakin laulaa", Liimatta kuvailee.
Melodia-ainekseltaan varsin vaikuttavia ja erityisen kauniita raitoja ovat myös Savu meihin, Torin laita, Liian lämpimät asunnot ja Koira haistaa pelon. Savua meihin on jo sivuttu: todettakoon vielä, että bändi soi erityisen hienosti, soinnuttelu on heleää. Ja ilmeisesti ensimmäisen kerran suomalaisessa rockissa riimitellään "kaunis" ja sukunimi "Launis", joten pisteet siitäkin. Torin laita etenee leppoisassa 6/8-tahdissa rumpali Krutsinin hi-hat-magian vetämänä. Liian lämpimät asunnot sisältää niin hartaan kaunista instrumentaaliteemoittelua, että on luonnollista, että Liimatta on kirjoittanut tekstin katkaravuista ja ikkunantiivisteistä. Ja Koira haistaa pelon - eikös tässä ole aamuyön vastine Arto Tammisen Neljän ruuhkalle?
Öljy puulle -teos on uljas, Absoluuttisen Nollapisteen A Day In The Life. Jurraavaa progepoppia, onnistuneesti symboloitua elämänahdistusta ("suuri puu huonettani varjostaa") - ja sitten sitarin käynnistämä loppumaalaus, joka pelottaa ihan oikeasti. "Se pelotti meitäkin aika hulluna. Mutta tuossa ollaan niillä rajoilla. Kaiku imee musiikin, se on kyllä aika pelottavaa", Liimatta kertoo.
Muovi antaa periksi liukuu päätökseensä rauhallisen Yli 1000 erilaista kasvia myötä. Kappale ei varsinaisesti pidä melua itsestään, ei solmi langanpäitä - tynnyttää vain tuulet omalla tavallaan. "Mitä Kalliossa tiedetään Kittilän oloista?", ärähtää Liimatta vielä lyriikassa. Pohjoista ja hieman omituista - mutta alkuvoimasta, kirpeän raikasta, valoisaa. Sellaista on Absoluuttisen Nollapisteen musiikki.
S. S. Kononen
Lokakuu 1995