Tero Valkonen käsitteli Suljetun sanoituksia Nerous vitius -palstallaan Rumbassa 10/1999 (21.5.1999).
Loistokkuus vaikuttaa kahdella tavalla. Ensinnäkin keskinkertaisuus kutistuu sen rinnalla mitättömyydeksi; on pakko tajuta, että suurin osa muusta on korkeintaan mukiinmenevää eikä yhtään parempaa. Kokemus on raastava, ja Absoluuttisen nollapisteen uusi teemalevy Suljettu aiheuttaa sen, sillä Tommi Liimatan tekstit ovat vastaansanomattoman loistavia. Parhaita Suomessa koskaan kirjoitettuja.
Tarina on niin monitasoinen, että se ei mahdu kolumniin. Muutenkin tämä kolumni miltei vaatii, että lukija on kuullut levyn. Tai jos pohdintani innostaa jonkun levyostoksille, sen parempi. Tarinan päähenkilö on pohjoisessa pikkukylässä asuva isä, jonka epäillään käyttävän poikaansa seksuaalisesti hyväkseen. Se ei ilmeisesti ole totta, mutta isästä on silti tullut syyllinen. Kylää leimaa puhumiskyvyttömyys, joten isä ei pääse puolustautumaan ja kaikki tarinan henkilöt ymmärtävät toisiaan väärin.
Isä on tarinan suuri häviäjä. Setä lavasti kuolemansa ja karkasi elämästä jonka ahtautta inhosi, mutta isä ei kykene samaan. Hänen osansa on sairas symbioosi kylän kanssa, ja tämä alkaa rasittaa mielenterveyttä. "olen valmentanut korvani erottamaan / kaiken mitä kaupan / hyllyjen välissä kuiskitaan", isä sanoo. Kuiskiminen lienee totta, mutta kun isä myöhemmin sanoo "postiluukusta tuli letkulla kaasua / kun kävin tarkistamassa / letku oli vedetty pois", kyse ei voi olla muusta kuin hyvin muhineesta vainoharhaisuudesta. Tästä seuraa että kuulija ei voi tietää, mikä isän puheessa on totta. Kuten isäkin toteaa: "en tiedä mikä on unta, mikä muistoja".
Yksi isän ongelma on se, että hänellä on mielessään kuva siitä, miten maailman pitäisi mennä, ja kun se ei mene niin, hän ahdistuu. Neuroottisuus näkyy niinkin pienessä yksityiskohdassa kuin välioven sulkemisessa. Isä painottaa pojalleen, että kun tämä muuttaa pois kotoa, väliovi täytyy sulkea! Isän ja pojan suhde hajoaa juuri siksi, että poika ei ole sellainen kuin isä oli toivonut: "toivoin kaveria jolle olla hyvä / mutta hän on tyttö / säästää minkä saa". Isä koettaa muuttaa pojan ihanteensa mukaiseksi, mutta tämä provosoi pojan vain suurempaan vastarintaan. Mitä enemmän isä tekee pojasta miestä, sitä enemmän nainen pojasta tulee. Isän kasvatusmotiivina lienee vanha maalaisyhteisön elämäntapa, jossa isän on saatava työlleen jatkaja.
Isä rakastaa poikaa muttei kykene ilmaisemaan sitä. Levy on kuvaus maailmasta, jossa mistään ei puhuta. Isä tajuaa saamistaan lahjoista (häntä on muistettu säännöllisesti merkkipäivinä; kyse ei ole välittämisestä vaan tavasta), että sukulaisetkaan eivät tunne häntä lainkaan. Isä ei myöskään tunne poikaansa, sillä hänen ihmiskuvansa on tavattoman ahdas. Aina kun poika tekee jotain odottamatonta, se on pelottava merkki "tytöstä". Isän puhe pojalle on käskyjä tai kieltoja, poika taas ei puhu. Isä säälittelee poikaa, mutta pohtii omaa kasvattajan rooliaan vasta sitten kun poika on kuollut. Pieni musertava kysymys: "holhosinko?"
Isä on jumiutunut kylään eikä pääse pois. Syy tähän ei selviä. Erikoista kyllä, isä tietää (ainoana?) että setä ei kuollut talonsa palossa vaan nimenomaan pakeni sen avulla Kiteelle. Isä ei itse kykene vastaavanlaiseen temppuun eikä ylipäänsä muutokseen. Hänen suhteessaan setään on selkeä homoseksuaalinen vivahde, sillä hän katselee sedän vanhoja valokuvia ja suojelee niitä mustasukkaisesti pojalta. Tämä liittyy kylän vaikeaan ihmissuhdeverkostoon, josta poika toteaa: "pienen kylän nuoret rakastuvat serkkuihin / geenit rasittuvat". Isä varjelee mennyttä onneaan, mutta nykyelämä on mitä on, kuten hän hyvin ymmärtää: "olen elossa / ei sitä juuri huomaa".
Pojalla sen sijaan on pyrkimys muualle. Pienempänä hän on katsellut karttoja: "valtioiden rajat vedetty sen varalta / että saunan jälkeen tartun kartastoon". Tämä ahdistaa isää, sillä se tuo pikkukylän tuskan keskelle tietoisuuden maailman todellisesta suuruudesta. Kuten hän pojalle sanoo: "arvaatko miltä minusta tuntui / vaikka patjalla nauroinkin / kun löysit Amerikan?" Vanhetessaan poika oppii näkemään maailman laajemmin: "ei taivas ole enää väriltään kuin / uskontokirjan kuvassa tai kuten olutmainoksessa - / pienen kylän taivas". Illuusiot karisevat, ja tämä johtaa entistä vaikeampaan kiistaan isän kanssa.
Kylän muu väki pääsee ääneen vain kerran. "normaalivartaloisen nähtiin poistuvan öisin talostaan johon painostimme hänet muuttamaan kanssa poikansa jota... / se voi olla vain totta! / sillä mitä saunassa kuulee / ei voi unohtaa", latelee naapuri yhdessä levyn paljastavimmista kohdista. Sanalla "normaalivartaloinen" ei kuvata kuin rikollisia, ja naapuri tuntuukin puhuvan Poliisi-TV:lle. Sana "nähtiin" osoittaa, että moni on nähnyt normaalivartaloisen, ja sana "öisin" paljastaa, että näin on tapahtunut useammin kuin kerran. Toisin sanoen lähiympäristö on tarkkaillut isää ja poikaa pitkään. Syy lienee se, että ihmiset tarvitsevat syntipukin. He voivat sietää omaa erilaisuuttaan paljon paremmin, jos lähistöllä on joku, jota paheksua paljon suuremmista synneistä. Isä hyväksikäyttää poikaansa, koska kaikki uskovat niin.
Myös naapuri paljastaa maailmansa ahtauden päättäessään repliikkinsä toteamukseen "roska kulkee meidän mailla / katsoo sallalaisittain". Sallalainen on erilainen ja täten huonompi ihminen. Kylän väen mielessä on kuva siitä, millainen ihmisen tulisi olla, ja poikkeavat saavat rangaistuksen. Koska isä joutuu tarinan lopussa tekemisiin nimismiehen kanssa, jonkun on täytynyt ryhtyä toimenpiteisiin. Kuvitelmat ovat ottaneet vallan myös naapureista, jotka pohtivat mitä hirveää talossa tapahtuu.
Naapurin lausahduksesta "on helpompi siirtää kuukautisia kuin / juorun kertomista" voi lukea koko kylää hallitsevan synkän mentaliteetin. Muiden onnea on vaikea kestää, ja oman elämän tyhjyyttä on helpompi sietää, jos pystyy puhumaan pahaa toisista. Tätä kuvaavat myös naapurien teot, sillä ihminen jonka elämä on kunnossa ei vahdi toisten tekemisiä. Naapurit etsivät olemassaoloonsa hohtoa, ja sairas rikos herättää eniten tunteita, tuo vahvimman kuvitelman elossa olemisesta. Siksi isää kyylätään. Iltapäivä- ja muut juorulehdet ovat toki hauskoja, mutta oman kylän draama se vasta on jotain.
Massiivinen loppukohtaus liittyy samaan teemaan. Nimismiehen autosta karannut isä lojuu alastomana joutomaalla ja kuvittelee, kuinka "tanssitalolla takana vaaran / kenties tyttöjoukko kerää kolehdin / sitten juovuttaakseen juhannusmorsiamen / viikko häitä ennen". Morsiamen onni on tyttöjoukolle liikaa, joten sen on pakko ryhtyä toimenpiteisiin. Sana "kolehti" kuulostaa tässä yhteydessä poikkeuksellisen rivolta. Levyn viimeiset rivit kuvaavat kylän pienuuden ja henkisen ahtauden. Kuvaus siirtyy koko ajan pienempiin elementteihin, ja kaikkein suurin mahtuu kaikkein pienimpään: "alla vaaran / valkea vene / vedessä vene / veneessä kylä". Levyn kuuntelu on musertava kokemus juuri siksi, että siinä kuvattu henkisesti pakahduttavan ahdas maailma on edelleenkin täysin todellinen.
Meinasin unohtaa: loistokkuuden toinen puoli on se, että se puhdistaa mielen ja tuhoaa kyynisyyden. Kokemuksen jälkeen voi katsoa ympärilleen taas kirkkain silmin. Suljettua kuunnellessa tajuaa, että popissakin pystyy mihin tahansa. Kun niin käy, maailma on äkkiä kauniimpi.
© Tero Valkonen