Neulaisen Jerkusen uusintapainoksen esipuhe (sleeve notes).
Mikäli Ei ilmestynyt olisi ollut vinyyli-EP, olisi oma kopioni ollut rahisevaksi soitettu Neulaisen Jerkusen ilmestyessä. Odotukset pitkäsoitolta olivat suuret, mutta Jerkunen ei pettänyt. Se kuulosti lokakuussa 1994 yhdeltä omaleimaisimmista suomalaisista debyyttialbumeista, ja kuulostaa siltä vieläkin - vailla pelkoa siitä, että nyt saisi joraamaan nostalgia tai epämiellyttävä retro-nekrofilia. Jerkusen neulaset eivät ole harsuuntuneet. Ei tule vaikutelmaa ontosta puunrungosta, vaan lahon kajoamattomasta.
Ei ilmestyneellä Absoluuttinen Nollapiste osoitti hallitsevansa ytimekkään riffittelyn ja poukkoilevat poprakenteet. Neulaisella Jerkusella yhtyeen skaala laajeni, alkaen kestohaitarista 10 sekuntia - 10 minuuttia. Kappaleet rupesivat pohdiskelemaan enemmän, tekstitys muuttui monisärmäisemmäksi.
Jerkus-haastatteluissa toimittajat tarttuivat hanakasti Liimatan lausuntoihin siitä, kuinka Nollapiste-lyriikat syntyvät unen ja valveen rajamailla sängyn vierellä odottaneeseen muistikirjaan. Huomaamatta jäi se, kuinka erilaisia tekniikoita ja lähestymistapoja Liimatta tekstityksessä jo käyttikään.
Paikallinen nimikauhu tulee ellei maissi lopu on melkoista psykologista tutkielmaa ja Seuraudet, Baude tiivistämistä huipussaan. Ehdokkaat on m-a-nummismaisesti parodioivaa yhteiskuntakritiikkiä ja Rarmos ybrehtarin lihallisessa kuvastossa elää Kalervo Palsan henki. Ääniaallot tappaa syövän ja Laatikkohevonen ovat paikoin hyvinkin realistista suomalaisen maiseman maalausta.
Useammankin kuin kerran Liimatta palaa Neulaisella Jerkusella kirjoittamisen problematiikkaan ja eräänlaisiin tunnustuslyriikkakokeiluihin: Valtani viimeinen päivä, Lue tarina, osta puku, opi tanssi, Neulainen Jerkunen. Ja useammin kuin kerran väljien sanakollaasien keskeltä löytyy aforistisia oivalluksia: "Pilkun jälkeen tuleva on liikaa. Jos ei riitä 'joo' tai 'ei', parempi mennä kotiin." "Tietyntyyppisissä lauluissa aina purjehditaan pois. Kuulostaako se vakuuttavalta, jos ei muuta voi kuin matkustaa?"
Tekstit toimivat, ja niin myös musa. Eniten popsensibiliteettiä löytyy Rarmos ybrehtarista, joka on Abso-keikkasuosikki edelleenkin. Noin ylipäänsä Jerkusen soundi on lämmin ja soitossa on sopivasti harmoonista haparointia a la Coitus Int tai Bob Dylan & the Hawks. Aki Lääkkölä on erityisen hyvässä iskussa: Valtani viimeisen päivän piano-urku-syntikka -lomittelu on aika huikeaa, ja viimeistään sitä ovat kitarasoolot, joista löytyy niin pulppuilevaa bluestyylittelyä (Ehdokkaat), laveaa maalausta (Syöt sen minkä jaksat) kuin riipivää heavyitkua (nimikappale).
S. S. Kononen
toukokuussa 1998