Absoluuttisen Nollapisteen pitäessä taukoa yhtyeen sana- & sävelseppo on tehnyt soololevyn, joka jatkaa osaltaan bändilevyjen hämmentävää linjaa. Liimatan verbaali-ilottelu menee useimmiten reilusti yli hilseen, mutta se on tajunnanvirtamaisessa rönsyilevyydessään kutkuttavan kiehtovaa. Perinteiseen laulaja-lauluntekijämuottiin mies ei suostu istumaan, mutta Liimatan Pan Alley on kuitenkin enemmän siihen suuntaan kallellaan kuin mm. mahtavia progeosuuksia ja hienoja kitarasooloja sisältävät Abso-levyt. Säestys on niukempaa, puhaltimenakin on käytetty enimmäkseen kazoo-pilliä.
Pelkällä akustisella kitaralla säestetty Lähden nyt, etten olisi liikaa tunkkaisessa pitää otteessaan koko alku- ja loppuhuomionsa "harva meistä tietää miltä tuntuu olla Petrin näköinen" välin. Lyhyiden raitojen keskeltä pistää esiin rosoinen, myöhäisillan ensiotolta kuulostava Kolme ja puoli tuntia ennen puolta kolmea, joka ei jaksa kiinnostaa seitsemää minuuttia. Dirsmuutio taas edustaa Liimattaa melodisimmillaan, joskaan ei ymmärrettävimmillään.
Pienimuotoisuudella on puolensa, mutta koska Liimatta on laulajana
enemmän persoonallisuus kuin
varsinainen taituri, yhtyeen täyteläisempää sointia huomaa kieltämättä
siellä täällä kaipaavansa.
On hän silti aika velikulta.
3/5
Antti Marttinen, Soundi 11/1996
Isänmaa vie Absoluuttiselta Nollapisteeltä vuoden -96, siispä Liimatta viihdyttää meitä soolona. Biiseissä on osia ja teksteissä merkityksiä ehkä reippaammin kuin Abso-levyillä, mutta soolo-Tommin progepop on minimalistisempaa, mikä levyn edetessä rasittaa. Paljastuu, että AN:än viehätys ei ole oletetussa määrin Liimatan tarkkanäköisesti todellisuutta havainnoivissa, mutta samalla sitä pakenevissa sanoituksissa (tämän viikon sitaatti: "Harva meistä tietää miltä tuntuu olla Petrin näköinen"). Riisutumpina Liimatan biiseissä ei ole selvää hahmoa, musiikissa tarttumakohtaa.
En voi kieltää, olin ratketa riemusta levyn alkupuolen ajan, etenkin
Takin päälle ja Ensimmäisen kiven soidessa. Mutta kun kohdalle tuli pelkän
kitaran säestämä Lähden nyt, etten olisi liikaa tunkkaisessa, alkoi
tuntua, että aikansa voisi käyttää paremminkin. Huomasin säilyväni yhtenä
kappaleena.
Petri Heikkinen, Jyväskylän ylioppilaslehti 16/1996 (12.12.1996)