Musta hiekka
Levyarvosteluita

Musta hiekka

Fanfaarista tulee oloisensa, kun sen laatii ja soittaa itse: majesteetillinen instrumentaalikäynnistys Kivi kuivuu kysyy kuuntelijalta heti vilpitöntä reaktiota oloissamme oudohkon bändin kymmenennestä studiolevystä. Päässä syntyykin mielikuva, jossa tämä 15 vuotta sitten Neulainen Jerkunen -esikoisensa julkaissut, jo varhaisessa vaiheessa eteläiseen Suomeen kotiutunut ryhmä olisi marssimassa ulos suunnilleen jostain Maahan palanneesta avaruuskapselista.

Absoluuttisen Nollapisteen sitkeä värjöttely progeintohimoihin, psykedeliavarantoihin, suoraan rockvaihteeseen ja tee- ja villasukkahetkitunnelmointeihin sulkeutuvassa ympyrässä ei ota loppuakseen. Koulupoikamainen kokeilu on kaiken pohjana jo taka-alalla, mutta valtavaan kunnianhimoon on sisältynyt leikittelyn voimakas läsnäolo myös sittemmin, sävyttääkseen tuotantoa silloinkin, kun se on noussut vakavimmilleen.

Musta hiekka ei tee poikkeusta, mutta onneksi ei myöskään vahvista sääntöä. Se tuntuu poikkeuksellisen synkeisiin sävyihin vapautuvalta, toisaalta entistä arvoituksellisempaa kosmisuutta tavoittelevalta Absojen levyltä. Tuntuu siltä, mutta onko se sitä? Pintansa alla levy on vain tuhti ja selkeä. Tiettyä hipahtavaa illusorisuutta on ilmassa, mutta Tommi Liimatan äänessä on paikoin entistä ankarammin toteavaa painoa.

Myös sovituksellisesti, soitannollisesti ja soundillisesti itse tuotettu Musta hiekka on jäntevä ja varmaotteinen kokonaisuus, joskin pari heikompaakin hetkeä mahtuu taas mukaan. Harmoninen Teikäläisen taivas on mahdollista mieltää Hectorin myöhempien riimittelyiden parodiaksi - tai sitten tribuutiksi, vaikea sanoa.

Aki Lääkkölän nautittavasti pinnassa oleva sähkökitara Loppuun katsellussa kukkasessa on ensi alkuun keskeisin syy, miksi levyä jaksaa katsella soittimen lautasella useammankin kerran. Suurenmoisin biiseistä on seitsemänminuuttinen Valvoja-aika, joka huipentuu paitsi universumista irtautumisen kuuloiseen äänisinkoiluun, myös Liimatan tiivistävimpään säkeistöön levyllä.

Ajoittain on myös yksinkertaisempi aforistiikka kunniassaan, kuten parin sanan "vaihdon" riittäessä Karaokekapselissa: "Rakkaus tekee siirron, kun siihen on siitä." Kun leppoisan lopetusbiisin nimi on Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton?, äkkiseltään tulee mieleen, että nimessä on ainakin kaksi turhaa sanaa, mutta vasta kuuntelu vakuuttaa toisesta.

Mustalla hiekalla Absoluuttinen Nollapiste hallitsee uljaasti tavan olla tekemättä numeroa kaiken levylle päätyneen merkityksestä.

Jukka Kangasjärvi, Soundi 10/2009 (21.10.2009)

Musta hiekka

Outorockin ikämies Absoluuttinen Nollapiste päästettiin studioon lähes yksin. Syntyi vaikea albumi. Yhtye taantuu kymmenennellä pitkäsoitollaan progejuurilleen. Musta hiekka valuu joka suuntaan ja pröystäilee kiemuroillaan. Pahimmillaan hermostuttava kiekko olisi kaivannut ulkopuolista tuottajaa, nyt nerous tukehtuu runsauteensa.

Markku Makkonen, Aamulehden Valo-viikkoliite 44/2009 (30.10.2009)

Pitkän linjan älykköyhtye progeilee taas

Absoluuttisen nollapisteen musiikki on kuin illallinen turhan fiinissä ravintolassa. Raaka-aineet ovat laadukkaita ja kokonaisuus vaikuttaa herkullisen kiinnostavalta, mutta ne fanaatikkojen ylistämät nerokkuudet eivät tartu makunystyröihin. Aina odottaa jotain päräyttävän mielenkiintoista, uutta ja maukasta, mutta kokemuksen jälkeen olo on kuin sialla, jolle on tarjottu helmiä.

Musta hiekka alkaa lupaavalla instrumentaalinostatuksella, mutta pikkuhiljaa albumi ajautuu jonnekin yhdentekevän ja rasittavan välimaastoon. Sanoitukset ovat tuttua nollapistettä, sillä ne ovat tavallaan mielenkiintoisia, lakonisuudessaan jopa huvittavia, mutta lopulta itsetarkoituksellisen nokkelia ja ärsyttäviä.

Levyä kuunnellessa tulee epätoivoiseksi. Taas on on päästy saatille, mutta vaikka kuinka vonkaa ja vonkaa, sisälle ei pääse millään.

Jose Riikonen, Rumba 16/2009

Tekee mitä lystää

Kun nuorena musiikkitoimittajana 1993 innostuin Absoluuttisen nollapisteen musiikista, olisinko uskonut näkeväni yhtyeeltä kymmenennen albumin? Mene tiedä.

Yhdeksäs albumi Iiris kokeili itsetarkoituksellisesti popahtavilla ja sähköisillä sävyillä. Eipä ole sitä levyä tullut kuunneltua arvostelemisen jälkeen. Uutukainen Musta hiekka on paluuta eeppisempään, maalailevampaan Absoon. Kosketinsoittaja Janne Hastin vahvistunut panos näkyy sävellyspuolellakin.

Kitaristi Aki Lääkkölä soittaa huikean soolon Valvoja-ajassa, joka on miksattu melkoiseksi sähkömyrskyksi.

Tommi Liimatan tämänkertaisissa teksteissä on nyt eskatologinen, mustanpuhuva lopunaikojen tunnelma. Ikäänkuin surrealistisin Pentti Saarikoski ja Punainen planeetta -aikojen Tuomari Nurmio olisivat pitäneet lyriikkapajaa.

Absoluuttinen nollapiste tekee vuodesta toiseen mitä lystää.
Suonna Kononen, Karjalainen 6.11.2009

Musta hiekka

Absoluuttisella Nollapisteellä on tänä syksynä aihetta juhlaan: Musta hiekka on viisitoista vuotta täyttävän yhtyeen kymmenes albumi. Tahti on ollut rivakka, mutta itse tekijöillä on ilmeisesti ollut vielä suurempia suunnitelmia, sillä levyn saatekirjeessä Tommi Liimatta laskeskelee, että tuo rajapyykki olisi pitänyt saavuttaa jo aiemmin.

Oli miten oli, bändillä on takanaan tasalaatuinen tuotanto, eikä Musta hiekka tuota tässä suhteessa pettymystä. Lukemattomien musiikillisten kokeilujen jälkeen viisikko tuntuu vakiintuneen vahvasti 70-luvulta tuoksahtavaan progeen, minkä parissa he nytkin häärivät varmoin ottein.

Suuruudenhulluus ei kuitenkaan ylitä realiteetteja: yhtye tuntee rajansa ja toimii niiden asettamissa puitteissa, niin soitannollisesti kuin sävellyksellisestikin.

Sanoittajana Liimatta on edelleen kryptinen, vaikkakin hivenen ymmärrettävämpi kuin pahimpina aikoinaan. Hänen parasta antiaan on tällä kertaa Teikäläisen taivas, jossa voi aistia ivaa suomirockin ikihonkia kohtaan.

Mikko Siltanen, Savon Sanomat ja Keskisuomalainen 7.11.2009

Musta hiekka

"On vaikeeta. Vaikeeta. On." Jotenkin tähän tapaan sujui taannoin radiossa pyörineen, turvavyön käytöstä muistuttaneen tietoiskun repliikki. Absoluuttisen Nollapisteen kymmenes albumi tehtiin ilman ”turvavyötä” eli ulkopuolista avustajaa. Vöiden puuttumisen lisäksi bändi ohjaa ylileveää viisimoottorista Abso -273,15 °C -jettiä, jonka laskuun tai nousuun on vaikea löytää kiitorataa. Uusia ystäviä yhtyeen on hankala saada, mutta tuskin Musta hiekka fanien silmillekään pöllyää.

Ja vaikeaahan se on. Lopputulos nimittäin. Nollapiste ei suinkaan lähde uuden Muse-flopin viitoittamalle suuruudenhulluuden tielle, sillä se edellyttäisi egoistista ulospäin suuntautumista. Mustalla hiekalla esiintyy tinkimätön, ulkokultainen, sisäänpäin vetäytynyt yhtye, joka tekee tasan tarkkaan sitä mitä haluaa. Introna toimiva Kivi kuivuu -instrumentaali ei ole sodanjulistus-fanfaari tai joukot kokoava merkinanto. Se on viisi miestä toteuttamassa taiteellista kunnianhimoaan.

Vaikka Nollapiste-koneen laskeutumisalusta on enemmän marginaalissa kuin kertaakaan 15 vuoteen, kulkuneuvo liikkuu sulavasti ja sen ohjaus on varmaotteisissa käsissä. Tommi Liimatta -nimisessä moottorissa saattaa edelleen olla eniten turboa, mutta tehoja löytyy muistakin. Ainoastaan basisti Aake Otsalaa ei tällä kertaa löydy biisien tekijätiedoista, mutta hänellä on merkittävä rooli kappaleiden sovittamisessa ja äänittämisessä.

Kuten albumin medialle piruilevassa trailerissakin tulee ilmi, bändin mestariteokset ovat olleet järjestyksessään parillisia julkaisuja: Muovi antaa periksi (1995), Suljettu (1999), Nimi muutettu (2001) ja Mahlanjuoksuttaja (2005). Parittomat levyt ovat olleet huomattavasti epätasaisempia välitöitä. Edellinen levy iiris (2007) kuitenkin rikkoi kaavan perushyvän kokonaisuutensa ansiosta. Musta hiekka jatkaa samoilla raiteilla. Se on kuin Usain Boltin rento alkueräjuoksu sileällä satasella.

Jotta levyn olemassaololla olisi tarkoitus, se on täysin erilainen kuin edeltäjänsä. Iiris oli täynnä sovituksellisia kokeiluja mutta musiikin rakenteissa otettiin abso-mittapuulla hyvin vähän riskejä. Mustalla hiekalla vain neljässä kappaleessa on selkeä kertosäe ja yhtä monessa lauluosuuksia on vain A-osassa. Albumi rakentuukin vastakohtaisuuksista. Laulujen rakenteet ovat minimalistisia, mutta soundi jylhää ja isoa. Iloisimmin rullaavimmissa ralleissa on puolestaan synkimmät tarinat.

Valvoja-aika kulkee musiikillisissa ääripäissä päätyen Maailmojen sodan musikaaliversiota muistuttavaan puhelauluun ja taulut seiniltä pudottavaan feedback-noiseen. Elämä paristojen varassa riekkuu jossain iloisen Abba-discon ja Bob Hundin perverssissä välimaastossa, katsoen maailmaa isämurhaa suunnittelevan alaikäisen lapsen silmin. Iskelmän pakkoriimeille piruileva Teikäläisen taivas on Lennon- ja Leevi & The Leavings -vaikutteineen bändin uran hienoin slovari.

Tuottajan puuttuminen on kuitenkin kammennut levylle sellaistakin, mikä ei löydä sieltä paikkaansa. Kuponki-niminen kaupunki on Liimatan mittapuulla sangen keskeneräinen sormiharjoitelma ja Veistän kehdolle kantta menee metsään epäonnistuneessa robottiääni-kokeilussa. Kuten eräs tuttava oivasti lohkaisi, levyä vaivaa ensimmäistä kertaa Nollapiste plays Nollapiste -niminen suhteellisen harmiton tauti. Siihen tuottajalla olisi voinut olla rokote.

Toisaalta, esimerkiksi Loppuun katseltu kukkanen ei välttämättä olisi läpäissyt ulkopuolisen asiantuntijan seulaa, vaikka laulu paljastuu kuuntelukertojen edetessä yhdeksi levyn helmeksi. Hendrix-funkahtavien instrumentaalikertausten takaa löytyy hyytävä sieppaustarina: "Pieni loppuun katseltu kukkanen: jos pyssyni tuntuu sinusta lämpimältä, pidätkö silloin mahdollisena, että onnentuojasi olisi kylmä?" Se kiteyttääkin kuuntelua vaativasta levystä olennaisen: Ei heikkohermoisille.

Heikki Väliniemi, desibeli.net 10.11.2009

Musta hiekka

Gradually we find out that Finland holds many musical secrets. Up in the northern tip of Europe Absoluuttinen Nollapiste (translated: Absolute zero) has been working on their own musical spectrum since 1991. Combining Finnish folk elements with prog rock 'Musta hiekka' ('Black sand') is already their tenth album. Singer/guitarist Tommi Liimatta and guitarist Aki Lääkkölä are responsible for most of the songs but oddly enough this did not result in a strictly guitar driven album. In fact the keyboards of Janne Hast play an invaluable role in the mysterious northern atmosphere the album breaths. This is already evident in opening track 'Veistän kehdolle kantta' which sounds, with it's dark computerized vocals, as a science fiction soundtrack. Sure, there are some standard guitar diddy's on the album like 'Teikäläisen taivas' ('Your kind of heaven') and 'Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton?' ('Could a hot summer night be more than restless?') but they form the weaker tunes in reference to some of the more epic tracks on the album. A great example, and one of the highpoints, is 'Valvoja-aika' ('Controller-time') which starts with a dramatic organ melody before commencing into a thrusting rhythm, pausing mid-song in an almost medieval sounding mandolin solo. 'Any number of their own home, stripped the state of their own dreams' grunts Liimatta as the track picks up speed again to end in an hurricane of sound. Also displaying the incomprehensible lyrics. My suomi is awful but even the big translator machine had difficulties with Liimatta's fruits of labour. There are highly erotic suggestions like on 'Loppuun katseltu kukkanen' ('Viewed the end of a flower') with references to soft skin, white doors, small flowers and his gun going somewhere. But the most unusual is that no song has a standard couplet/refrain build-up. It's all one flowing text written like a poem or one stream of consciousness. For musical fans of for instance Swedish band Dungen and looking for more prog-folk rock Absoluuttinen Nollapiste is a great suggestion.

Europopmusic november 2009

Musta hiekka

Absoluuttisen Nollapisteen parillisten levyjen pitäisi olla hyviä, mutta muuten enteet eivät ole lupaavia. Mustaa hiekkaa edeltäneet Iiris ja Lihassa ja taivaassa -EP olivat hädin tuskin keskinkertaisia. Mustan hiekan ennakkotiedoissa on kerrottu lähinnä siitä, miten levy äänitettiin parin päivän sessioissa soittamalla livenä materiaalia, jota ei ole ilmeisesti juurikaan esituotettu. Suunnitelmat seuraavaa levyä vartenkin ovat jo olemassa, ja siitä tulee progea Mustan hiekan ollessa rockia. Laulajaa ja pääasiallista biisintekijää Tommi Liimattaa on pitänyt kiireisenä bändin ulkopuolella hiljattain ilmestyneiden Nilikki-romaanin ja Veikko Ennala -antologioiden toimittaminen. Välityö, siis?

Musta hiekka ei ylitä odotuksia, pikemminkin päinvastoin. Sen äärellä suorastaan yllättyy siitä, miten tylsällä tyhjäkäynnillä Absoluuttinen Nollapiste osaa käydä. Kun soitettavana on kelvollinen sävellys ja bändi osaa ottaa rennosti, lopputulos on onnistunut, kuten Teikäläisen taivas tai Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton?. Muuten enimmän osan ajasta kosketinmatot ovat alla, basso hakkaa tylsästi eikä mahtailevilla kitaroilla ei ole mitään kiinnostavaa soitettavaa. Liimatan ääni ei ole kovasta yrityksestä huolimatta kuulosta voimakkaalta tai tulkintakykyiseltä. Välillä leikitään efekteillä kuin pula-ajan The Mars Volta. Iskevät melodiat ja riffit ovat harvassa, ne eivät liity eheiksi kappaleiksi, saati albumikokonaisuudeksi. Tomi Krutsinin napakasti rullaava rummuttaminen on onneksi aina ilahduttavaa kuultavaa.

Musta hiekka tuntuu kiireessä ilman intohimoa puserretulta huolimattomalta välityöltä. Sillä on hyvät hetkensä, mutta rutiininomaisesti soitellessaan Absoluuttinen Nollapiste kuulostaa yllättävänkin ponnettomalta.
6 [asteikolla 0-10]
Pyry Hallamaa, Sue.fi 7.11.2009

Musta hiekka

Suomalaisen musiikkiskenen kenties suosituin outolintu, Absoluuttinen nollapiste, on äänittänyt kymmenennen pitkäsoittonsa ilman ulkopuolista apua. Bändin nokkamiehen Tommi Liimatan mukaan sessioista jäi käyttämätöntä materiaalia puolentoista levyn verran, joten ainakin tältä kantilta Mustan hiekan voi odottaa olevan laadukas paketti. Itse olen jo pitkään ollut hulluna Nollapisteen upeaan soundiin ja Liimatan absurdeihin sanoituksiin, joiden todellisista merkityksistä on mahdoton päästä selvyyteen: korkeamman tason symboliikkaa vai silkkaa pottuilua? Kiehtovaa ilmaisua joka tapauksessa.

Absoluuttinen nollapiste mielletään yleensä progeyhtyeeksi, ja progehan on tunnetusti vaikeaa musiikkia. Äkkiseltään voisi kuvitella, että ulkopuolisen tuottajan puutteessa Absojen meno saattaisi äityä aivan mahdottoman kummalliseksi, eikä tavallisella tallaajalla olisi juurikaan saumoja saada musiikin juonesta kiinni. Minun korvaani Musta hiekka ei kuitenkaan ole vaikea levy, korkeintaan aavistuksen haastava. Nollapisteen melodisuus, rytmillisyys ja pop-konventioiden kanssa flirttailu on aina ollut erittäin mukaansatempaavaa, ja tätäkin levyä kuunnellessani huomaan ymmärtäväni Liimatan ja kumppaneiden kieltä vaivatta. Kun komppi kulkee ja komeat melodiat seuraavat toisiaan, ei pelkkä satunnainen outoilu tee musiikista ylipääsemättömän kryptistä.

Kyllähän Musta hiekka kätkee sisäänsä aika huikeita progressiivisen rockin herkkupaloja. Avausbiisi Kivi kuivuu on vähitellen paisuva instrumentaaliylvästely, joka voisi aivan hyvin toimia vaikka ELP:n, Camelin tai jonkin muun 70-luvun progejätin intronauhana. Samankaltaisissa maailmoissa liikutaan vielä muutaman seuraavan biisin ajan. Äkkiväärä Veistän kehdolle kantta ja suoraviivaisempi, mahtavan säröisellä bassomörinällä tuettu Märkä trampoliini petaavat levyn todellista proge-eeposta, seitsenminuuttista Valvoja-aikaa, jonka loppupuolella herkullinen kitarasooloilu hajoaa niin riipiviksi hälyääniksi, että biisiä ei edes tee mieli kuunnella aivan loppuun asti.

Vahvan progealun jälkeen Musta hiekka pääsee hieman shokeeraamaan: tyylilaji muuttuu vanhanaikaisen, kuulassoundisen suomipopin suuntaan. Elämä paristojen varassa yllättää Leevi and the Leavings -tyyppisellä naivistisella riffillä ja Teikäläisen taivas on melkeinpä silkkaa Pepe Willbergiä. Päätösbiisi Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton? vie sitten jo aivan vastustamatta mukanaan rennolla poppipoljennollaan ja akustisilla kitaroilla. Albumin popimmat vedot toimivat loistavasti omilla ehdoillaan ja ovat kaiken lisäksi koukuttavia sävellyksiä. Onhan tämä tyyli toki tuttua Nollapisteen aiemmiltakin albumeilta.

Mustasta hiekasta on hyvin vaikea löytää moitittavaa. Se on musiikillisesti toimiva ja koukuttava, tyylillistä vaihtelua piisaa, mutta sillisalaattimaisuuden tuntua ei pääse syntymään. Progen ja kevyemmän materiaalin liitto pelaa levyllä kuin unelma. Ainoa heikompi kappale on turhan junnaava Musta viisari, mutta sekin linkittyy niin selvästi edeltävään Kuponki-nimiseen kaupunkiin, ettei raidan poistaminenkaan oikein kävisi päinsä.

Voin onnitella Absoluuttista nollapistettä vilpittömästi: bändi on luonut erään uransa parhaisiin lukeutuvista albumikokonaisuuksista. Koskahan saamme kuulla koosteen leikkauspöydälle jääneistä raidoista?

Ilkka Kärrylä, Noise.fi 23.11.2009

Kuka voi haastaa Absoluuttisen nollapisteen?

Absoluuttinen nollapiste aloitti uransa kummajaisena, joka ei tuntunut sopivan mihinkään lokeroon. Bändi on flirttaillut niin rockin, suomipopin, metallin kuin progenkin kanssa. Tämäkään albumi ei päästä kuuntelijaa helpolla. Juuri kun luulee oivaltavansa, mihin kategoriaan musiikin voi niputtaa, bändi muuttaa suuntaa. Kokonaisuus ei kuitenkaan kuulosta sillisalaatilta. Absoluuttisen nollapisteen musiikissa on se jokin, joka tekee siitä omaleimaista ja tunnistettavaa.

Tunnistettavuus ja samalla musiikin nautinnollisuus syntyy osittain Tommi Liimatan hauskankieroista sanoituksista."Loppuun katseltu kukkanen", "Kuponki-niminen kaupunki" ja "Elämä paristojen varassa" naurattavat, ja samaan aikaan kuuntelija miettii, saako tällaisille jutuille nauraa. En liene ainoa, jolle lyriikat tuovat mieleen Gösta Sundqvistin. Liimatasta on hyvää vauhtia tulossa kieronhauskojen ja itkettävien suomalaisten tarinoiden kertoja.

Muutamissa biiseissä kokonaisuus on hieman liikaa lyriikoiden varassa. Musiikki itsessään ei ole näissä kappaleissa mestarillista, mutta hyvää keskitasoa kuitenkin. Kaikkein parhaita paloja ovat koukeroiset progebiisit. Niissä Tommi Liimatan ja Aki Lääkkölän vapautunut ja mehevä kitarointi pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Tätä bändiä on vaikea haastaa kahdesta syystä. Ensinnäkin, musiikki on niin monimuotoista, että samantyyppistä bändiä on vaikea löytää. Toisekseen, melodiat ja lyriikat ovat hioutuneet kovaksi ja häikäiseväksi timantiksi.

Janica Brander, Vertigo 30.11.2009

Uskonpalauttaja, ei klassikko

Absoluuttisen Nollapisteen levyille tyypillisesti uuden Mustan hiekan aukeaminen kestää pitkään. Ulkopuolisen tuottajan puuttuminen studiosta on antanut bändille helpomman työskentelykentän. Ratkaisun kuulijaystävällisyyttä voi miettiä: osa kappaleista on hieman hiomattoman tuntuisia.

Touhuun olisi löytynyt linjakkuutta ja sujuvuutta, kun turhia rönsyjä olisi karsittu. Toisaalta Musta hiekka on nollapistettä puhtaimmillaan.

Musta Hiekkaa olisi helpointa kutsua teemalevyksi. Kuvaavampi termi on tarinalevy: nautittavan vaikeasti avautuva albumi pitää sisällään kertomuksen uhrautumisesta parisuhteessa, elämisestä totalitaarisen yhteiskunnan varjossa, uskonnollisesta fundamentalismista sekä tietenkin henkirikoksesta.

Tekstille on annettu tilaa, mikä on Absoluuttisen Nollapisteen kohdalla yksiselitteisen hyvä asia. Tommi Liimatta on terävimpiä ja omaperäisimpiä rock-sanoittajia.

Musta Hiekka on erinomainen levy ja halvalta kikkailulta tuntuneen Iiriksen jälkeen uskonpalautus yhtyeen kykyihin uudistuvana ja silti aina itseltään kuulostavana. Mestariteos edellisten teemalevyjen tapaan se ei ole.

Kenties Musta hiekka onkin tarkoitettu vain päällysteeksi tielle, jonka päässä odottaa mestariteos. Mustan hiekan levyttämisen ohella yhtye nimittäin kasasi yhdettätoista albumiaan.
Ilkka Kivi, oululainen Forum24-kaupunkilehti 1.12.2009

Musta hiekka

Vaikka Mustan hiekan ensikuuntelut eivät siltä vaikutakaan, Absoluuttisen nollapisteen tuotannossa näyttää yhä jatkuvan kaava, jossa parilliset levyt pieksevät parittomat aivan miten tahtovat. Kyseessä on äänimaailmaltaan ja sävellyksiltään vaikea albumi, joka vaatii enemmän paneutumista avautuakseen. Lopputulos on kuitenkin vahva esimerkki 18-vuotiaan bändin elinvoimaisuudesta, jota edellisalbumi iiris laittoi epäilemään todella rankasti.

Nollapistemäisiä ratkaisuja levy on pullollaan. Valvoja-ajan "anti-feidaus", eli levyn volyymitason roima kohottaminen kappaleen päättyessä, on silkkaa Aki Lääkkölä -show'ta. Scifistiseltä tuntuvan progesekoilun jälkeen Mustan hiekan päättävä Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton? -biisi on taas iskelmällisessä kepeydessään loisteliasta työtä. Kun Karaokekapselin lyriikkoja voisi kuvailla jopa romanttisiksi, Tommi Liimatan repertuaari tekstittäjänä on jälleen astetta vaikuttavampi.

Oskari Onninen, Rytmi 6/2009 (11.12.2009)

Neljä tähteä

Absoluuttisen nollapisteen ensimmäisestä levystä Neulainen Jerkunen ehti kulua 15 vuotta ennen kuin albumi Musta hiekka julkaistiin. Lokakuussa julkaistun yhtyeen kymmenennen albumin nauhoituksia ovat hallinneet yhtyeen jäsenten ennalta sopimat dogmat, joita nauhoituksissa on poikkeuksetta noudatettu. Muutamia nauhoituksia koskeneista säännöistä mainitakseni: studioon ei ole päästetty ulkopuolisia, levy on nauhoitettu livenä (rummut, basso, kitara, koskettimet . yhtäaikaa) ja ilman klikin tuomaa apua. Miksi tämä on mielenkiintoista? Se vaikuttaa huomattavasti tapaan, jolla levyä kuuntelee ja siihen milloin tulee vastaan se hetki jolloin levy siirtyy ensimmäisen kerran syrjään.

Kohti levyn syvempiä ulottuvuuksia sukeltaessa tulee ensin tarkastelleeksi kokonaisuutta. Kuuntelukertojen lisääntyessä keskittyy väistämättä Tommi Liimatan kurkun suoltamiin nokkeluuksiin. Näistä kuunteluvaiheista ylipäästessään huomaa dogmien vaikutuksen tapaan, jolla levyn kuuntelu ainakin jazzpoliisin korvin muuttuu. Yksi dogmeista on: väärän äänen tai omasta mielestä arveluttavan soiton saa korjata vain jos enemmistö on korjaamisen kannalla. Yhdistettynä aiemmin mainitsemiini sääntöihin tämän luulisi mahdollistavan virheellisen soiton levyllä varsinkin kun editointi on jätetty minimiin. Kappaleiden ollessa jo niin tuttuja, että jokaisen sanan ja kompin käännön muistaa ulkoa, tarkentuu kuuntelu äärimmilleen siinä toivossa, josko levyltä löytäisi virheen. Tämä on omiaan lisäämään levyn kuunteluikää.

Progelevyksi tituleerattu Musta hiekka on saanut arvostelijoilta kaikkea kahden ja neljän tähden väliltä. Yhtyeen aiemman tuotannon tuntien ilokseni huomasin, ettei suunta ollutkaan alaspäin. Albumi on mielestäni monipuolinen levy, jossa yhdistyy niin vanhaa Nollapistettä kuin täysin uutta ja tuoretta. Korjattavaakin levyltä löytyisi, mutta mikäli Lapin ylioppilaslehti jakaisi tähtiä, ei se tyytyisi kahteen eikä kolmeen. Eikä levyltä myöskään kuulu Aake Otsalan studiopäiväkirjaan tekemä merkintä: studiossa on ilo alimmillaan.
Jukka-Pekka Tolvanen, Lapin ylioppilaslehti 8/2009 (joulukuu)

Musta hiekka

Muutamat viehättävät sovitukselliset ideat esimerkiksi perkussioissa eivät pelasta tasalaatuisen keskinkertaista materiaalia. Tekstit palaavat tasolleen, mutta muuten levyä vaivaa ponnettomuus. Loppuun sijoitetut Musta viisari ja Voiko lämmin kesäyö olla muuta kuin levoton? antavat viitteen paremmasta.

Kai Nevala, Kaleva.fi 16.11.2012 (jutussa, jossa arvosteltiin kaikki 11 siihen mennessä julkaistua levyä)