Mahlanjuoksuttaja
Levyarvosteluita

Mahlanjuoksuttaja

Näinä kaikenkarvaisen opportunismin ja lyhytjännitteisen haihattelun aikoina on virkistävää kuunnella yhtyettä, joka ei kärsi minkäänlaisista identiteettikriiseistä. Absoluuttinen Nollapiste tietää mikä on ja mihin pystyy, ja etenee rohkeasti tämän tiedon pohjalta. Yhtye on seitsemän albumin ja yli kymmenen vuoden mittaisella levytysurallaan kuljeskellut progressiivisen perinnön ja hieman laajempien kansalaispiirien harrastaman suomenkielisen rockin välimaastossa. Välillä Nollapisteen biisien mukana on ollut helpompi laulaa ja välillä vähän vaikeampi.

Mahlanjuoksuttajaksi ristitty kahdeksas absoluuttinen albumi on selkeästi sukellus yhtyeen progempaan puoleen. Tämä ei tarkoita itseensä käpertynyttä ja kommunikaatiorajoitteista taidevemputusta, vaan pikemminkin päinvastoin. Absoluuttisen Nollapisteen ilmaisu on vuolasta, mutta vyöry antaa kuulijalle tarttumapintaa mielin määrin. Mahlanjuoksuttaja muistuttaa siinä mielessä progen parhaiten aikaa kestäneitä klassikkolevyjä, että se ei hukkaa vahvaa popmaisuutta koukeroiden keskelle.

Minulle progeilu edustaa popmusiikin barokkista muotoa, jossa rönsyily ja tuhdimmalla pensselillä vetely yhdistyvät muotoajattelun selkeyteen ja hallittuun rakenteilla leikittelyyn. Itsetarkoitukselliselle taitomasturbaatiolle ja kaikenlaiselle unelmateatteroinneille haluan sen sijaan tarjota lopullista ratkaisua. Tämä progen saastaisempi puoli ei onneksi liity tähän tarinaan mitenkään. Absoluuttinen Nollapiste kuulostaa uutuudellaan yksinkertaisesti vapautuneelta rockyhtyeeltä, joka uskaltaa panna haisemaan ilman turhia estoloita. Kappaleet vyöryvät eteenpäin runsaina ja stimuloivia käänteitä tulvien. Kaiken takana on kuitenkin tervehenkinen roti ja kunnioitus musiikin perimmäisiä lakeja kohtaan.

Ensihuomio Mahlanjuoksuttajaa kuunnellessa kohdistuu levyn soundiin. Onpa loistava yhdistelmä lämpöä, selkeyttä ja rouheutta! Maallikkokäsitykseni on pitkään ollut se, että progeilijoiden piirissä rehottaa erittäin tulehtunut ja ylisteriili sointiestetiikka. Vanhat mammutit lähtivät loputtoman puleerauksen tielle 1980-luvun alussa ja nuoremman kikkakolmoskoulukunnan tekniikkarunkkarit ovat olleet siellä jo syntyessään. Absoluuttisen Nollapisteen soundi kuitenkin edustaa paluuta hyvään ja kauniiseen soundiin, joka ei edusta vanhaa, vaan ajatonta. Soittajien persoonallinen lyönti kuuluu läpi karvoineen päivineen ja hiljaisissa kohdissa on tarjolla jopa sähkövempaimien kodikasta hurinaa. Upeasti jyräävän basso-rumpu-akselin työstöä kuunnellessa tulee väkisinkin mieleen kerettiläinen ajatus mestareista ja kisälleistä. Voi kunpa nyky-Wigwam kuulostaisi edes etäisesti näin rehevältä ja muhkealta!

Absoluuttisen Nollapisteen keulajehu Tommi Liimatta on yhä aivan oma lukunsa. Liimatan lauluilmaisu on kapeahkoa, eikä se siitä miksikään muutu. Miehen lyriikka on todettu ajat sitten omaperäiseksi ja ainutlaatuiseksi maamme rokkisanailun kentässä, eikä tämäkään fakta ole miksikään muuttunut. Yllättävien sanayhdistelmien ja absurdien kielellisten käänteiden saralla Liimatta on velho, josta ei ota pirukaan ihan varmaa selkoa.

Tässä sanoman etsijöiden luvatussa maassa on perinteisesti manguttu selkeiden viestien ja mahtavien merkitysten perään. Itse suhtaudun Liimatan teksteihin vähän toisin. Otan saman asennon kuin katselisin Hieronymous Boschin kiirastulimaalauksia, Salvador Dalin valuvia kelloja tai David Lynchin puhuvia kääpiöitä. Sitten annan valua vaan ja johan käy päässä sutina. Assosiaatiot poukkoilevat ja olo on jännittävä.

Absoluuttisen Nollapisteen käsillä oleva levy sisältää joukon upeita rock-lauluja. Ruukunvalajat iskee paatoksella, Milloin näiden vaikutus lakkaa? kiharaisilla melodioilla ja Nielenkö todisteet? ilmavalla otteella. Yksittäisiä kappaleita enemmän Mahlanjuoksuttaja on kuitenkin oikea albumi - punnittu kokonaisuus, joka kantaa alusta loppuun ja joka kannattaa nauttia kokonaisteoksena. Siinäkin mielessä se on progressiivisen rockin uljas ja ylpeä lapsi.

Pekka Laine, Soundi 10/2005

Mahlanjuoksuttaja

Viimevuotisen Sortovuodet-kokoelman uudet biisit antoivat ymmärtää, että Absoluuttinen Nollapiste jatkaisi seuraavalla levyllään parin viimeisimmän pitkäsoittonsa popahtavan kummajaisrockin suuntaan. Mutta olisihan se pitänyt arvata jo ennalta, ettei tämä bändi ryhdy ennalta-arvattavaksi. Yhtyeen kahdeksas pitkäsoitto on haastavin Nollapiste-levy vuosiin.

Mahlanjuoksuttaja on progealbumi, mutta ei mauttoman, silmää nopeammin ranneliikkein suoritetun teknisen itsesaastutuksen vaan klassisen 70-lukulaisen polveilun hengessä. Vahvimmin Mahlanjuoksuttajaa värittää Aki Lääkkölän mahtaileva kitarointi, mutta jaetussa pääroolissa on silti koko majesteetillisesti yhteen soittava bändi. Liian edistykselliseksi homma ei onneksi lipsahda, sillä popmaisuutta ja kertosäkeitä karsastavat, pontevien teemojen liittämät kappaleet ovat keskipituudeltaan tervehenkisesti alle viisiminuuttisia. Myös Tommi Liimatan tekstit ja vakava, lämpöinen laulanta pitävät huolen siitä, että tahattoman koominen mahtipontisuus pysyy käsivarrenmitan päässä Mahlanjuoksuttajasta.

Mahlanjuoksuttaja on hieno, tinkimätön retroprogelevy. Ikävä tulee ainoastaan melodisia tarttumakohtia sekä Nollapisteelle tunnusomaista kotikutoisuutta, jotka nyt jäävät progeilun varjoon.
8
Ari Väntänen, Sue lokakuu 2005

Absot palaavat progeiksi

Absoluuttisen Nollapisteen uusi karusti nimetty Mahlanjuoksuttaja on upea. Sitä kunnioittaakseni kirjoitan rönsyilevästi ja vapailla assosiaatioilla levyarvostelun formaattia vältellen.

Rovaniemen Pink Floydin ote on tällä kertaa erittäin proge. Ehkä se Absojen sisällä kytevä progebändi olisi parasta päästää kokonaan vapaaksi. Proge ja poppi ovat Absoille Jekyll ja Hyde. Levyistä popeimmat ovat samalla myös niitä heikoimpia. Simpukka-amppeli, Olos ja Seitsemäs sinetti tuntuvat välitöiltä. Ei se Seitsemäs sinetti silti huono ole, tasoltaan se on jo lähellä progempia. Mahlanjuoksuttaja, Nimi muutettu, Suljettu ja Muovi antaa periksi ovat ilmiömäisiä.

Mielenkiintoisen levystä tekee myös se, että se kuulostaa uudelta. Mitä pitemmälle Absojen tie kulkee, sitä enemmän biisit funkkaavat ja sitä enemmän basso on pinnassa. Meininki on siis täsmälleen käänteinen RHCP:n ns. kasvuun verrattuna.

Tampereen vesijohtovedessä on oltava jotain, koska mitä enemmän aikaa on Tampereella viettänyt, sitä enemmän Liimatta kuulostaa Juice Leskiseltä.

Onko meiltä joskus kuulunut meteliä? on Yhteistä väliseinän sielunveli. Odotan kerrostalotrilogiaan kolmatta osaa.
Henry Lehto, Roklintu 13.10.2005

Mahlanjuoksuttaja

Pääosin Tampereella vaikuttava Absoluuttinen Nollapiste on päässyt kahdeksanteen pitkäsoittoonsa. Kosketinsoittaja Janne Hastin myötä viisimiehiseksi vakiintunut pohdiskelevan progepopin esitaistelija siirtyy Mahlanjuoksuttajalla jälleen progen pariin Seitsemännen sinetin keveämpien popsävyjen jälkeen. Samalla kun uusi levy on yhtyeen raskain, se on myös tutun polveileva, kiirettömästi pohtiva ja melodisen ilmava. Voisikin sanoa, että yhtye on tehnyt yhden parhaista töistään.

Itse pidän yhtyeen tuoreemmasta tuotannosta Nimi muutettua jotenkin erinomaisen mainiona levynä. Tosin siinä ei ihan koko levy tahdo kantaa yhtä hyvin kuin vaikkapa Irene kaktus, Ipswich tai Eräät tulevat juosten yksinään. Mahlanjuoksuttajalla taas kyseleviä ja eksyviä metsäläisiä seuraileva kerronta ei notkahda oikeastaan missään vaiheessa ja parhaat kohdatkin nousevat vasta ajan myötä kappaleiden yksittäisistä osista. Mainittakoon näistä vaikka sinkkulohkaisu Miten tässä vielä käy?:n vaanivasti ulisevasta ja samalla vahvasti ryskyvästä alusta leijailevaan kyselyyn kaartuva rakenne, Milloin näiden vaikutus lakkaa? -kappaleen hallitusti mahtipontinen melodisuus sekä mainiosti lääkeriippuvuutta ruotiva sanoitus sekä jotenkin niin suomalainen sanapari Eksynyt marjastaja. Vielä pitää erityisesti mainita Onko meiltä kuulunut meteliä? -kappaleen haastava häh? -tivaaminen.

Parhaiten kantavia kokonaisuuksia ovat herkästi marssiva ja jotenkin niin tutun Absoluuttisen alakuloisesti hellivä Ruukunvalajat komeine torvineen sekä levyn tarttuvimmalla kerrolla varustettu Mikä meitä vaivaa?, jossa videopelimaailmoissa ulisevat koskettimet kohtaavat kaartavan ilmavuuden mainiosti. Kaukokaipaava Aution saaren irtain on yksi yhtyeen komeimmista rauhallisemmista keinutuksista. Kokonaisuutena yhtyeen "paluu progeen" on onnistunut oikein hyvin. Mahlanjuoksuttaja vaatii useampia kuunteluja, mutta paranee joka pyöräytyskerralla. Tässä vaiheessa ensimmäisellä pyöräytyksellä nihkeästi maistunut kokonaisuus on noussut jo selkeästi vahvan hyvän tasolle. Tietysti löytyy ihmisiä, joiden makuun parhaimmillaan tai pahimmillaan seitsenminuuttiset polveilevat eepokset eivät sovi, mutta löytyyhän levyltä niitä kolmiminuuttisiakin. Haasteellista, mutta antoisaa.

Ilkka Valpasvuo, Desibeli.net 13.10.2005

Mahlanjuoksuttaja

Kahdeksannen levyn kohdalla on aina hauska palata vaikka seitsemännen, kuudennen tai neljännen levyn tunnelmiin; miettiä yhteyksiä, vertailla ja kuunnella vanhoja. Toisaalta vanhat tikapuut palavat edelleen hyvin, kun taas toisaalta uusi ja tuore puu voi savuttaa, ja kirvellä ihanasti silmiä.

Kahdeksannella levyllään Mahlanjuoksuttaja Absoluuttinen Nollapiste jatkaa symbolista, parillisuussyndroomaa noudattelevaa uraansa: parilliset levyt ovat tarina- (Suljettu), teema- (Nimi muutettu) tai aihelevyjä (Mahlanjuoksuttaja), parittomat kokeilevia välitöitä (Seitsemäs sinetti) tai popinpia välitöitä (Olos, Simpukka-amppeli). Parilliset ovat sisäänpäin kääntyneitä mestariteoksia, parittomat ihan kivoja biisikokoelmia. Liimatan tekstiminä ja haastatteluminä potevat julkista parillisuuden ja yhteisöllisyyden pelkoa, mutta silti parilliset levyt ovat niitä hyviä. Vähempikin saa minut vainoharhaiseksi ja herättää sisäisen mystikkoni.

Pelkistettynä mielikuvana Mahlanjuoksuttajan maailma on kuin kaksisuuntainen labyrintti: mollilla sisään, duurilla ulos. Näin ollen levyn ensipuolisko on jo ennakkoluulojen puolesta taattua laatutavaraa. Miten tässä vielä käy?, Milloin näiden vaikutus lakkaa? ja Ruukunvalajat edustavat Nollapisteen laadukkaan uran kirkkaimpia yksittäisiä sekunteja niin sävellyksellisesti kuin sanoituksellisestikin: "kun ajoin usvan sisään se pakeni kauemmaksi / jo ennen puoltayötä auto muuttui kurpitsaksi". Reissun aloittava Missä on kaikki mitä rakastan? esittelee matkalla käsiteltävät aiheet (yksilö versus yhteisö, katoaminen, rikos versus huijaaminen) ja samalla kumoaa levyn oman molliduuriteorian aloittamalla säkeistönsä reippaasti duurissa.

Levyn aiheet toistuvat niin alku- kuin loppupuolenkin kappaleissa, ja jopa osittain samat säkeet toistuvat eri raidoilla. Ne rakentavat kertojasta/kertojista väreilevän muotokuvan, jonka piirteet viimeistelee viimeisenä tuleva nimikkokappale: Mahlanjuoksuttaja on se joka pelkää, joka on vainoharhainen ja tykkää syödä yksinäisyyteensä purkkaa. Niin kuin ELP aikoinaan kunnioitti Tarkuksellaan konekivääritykeillä varustettua vompattia, niin Absoluuttinen Nollapiste kunnioittaa Mahlanjuoksuttajallaan maaseudun marjastajaa ja matkamuistoyrittäjää. Yksinäisyys on ihmisen osa, siinä missä hyvä sotakuntokin.

Rauli Karjalainen, Rockmusica.net 13.10.2005

Mahlanjuoksuttaja

8,5 / 10
Ugus, Hidas räjähdys -blogi 15.10.2005

Olla vaan täysi nollapiste

Rovaniemeläis-tamperelaisen Absoluuttisen Nollapisteen musiikillinen ura on rakentunut polariteetin varaan. Yhtye on herättänyt henkiin 70-lukuisen progressiivisen popin käsitteen. Melodisten ja kepeämpien laulupakettien jälkeen on julkaistu ihan kunnon progea, temaattisia tai ainakin temaattisuudella leikitteleviä levykokonaisuuksia.

Kahdeksas Nollapiste-albumi Mahlanjuoksuttaja kuuluu jälkimmäiseen kastiin. Se on yhtyeen kunnianhimoisimpia julkaisuja, jonka pitkät kappaleet ehtaan progelevytyyliin saavat ensimmäisellä kuuntelukerralla pyörittelemään päätään.

Palkinnot alkavat löytyä pikaisesti, sillä kappaleisiin on ympätty Nollapisteen kauneimpia teemoja. Eksynyt marjastaja on vähintään yhtä hieno kappale kuin Nollapiste-klassikko Joen silmille, eikä Ruukunvalajat jää jälkeen Haikara-yhtyeen Vesa Lattusen säveltämistä surumielisistä Suomi-progen merkkiteoksista.

Tommi Liimatan tekstimaailmat rakentuvat tällä kertaa lääkitysvisioiden, tajunnanlaajennuksen ja luontokuvaston yhdistelylle. Väittäisin, että Liimatta ei esiinny nyt lyyrikkona parhaimmillaan. Kuusumun profeetan Mika Rätön ja Liekin Janne Kuuselan nonsense-tekstit tulevat hieman liian usein mieleen, kuten sekin havainto, että osa kappaleista voisi toimia paremmin instrumentaaleina.

Todelliset kyntensä Mahlanjuoksuttajalla näyttävät yhtyeen soundimaailmasta vastaavat Aake Otsala ja Marko Ylianttila. Soundit ovat samettisen pehmeitä ja kivisen jykeviä tuoden mieleen kävelyn öisessä kallioisessa metsässä. Tältä rockin pitää kuulostaa! En osaa valittaa kuin paikoitellen hieman tukkoisesti soivista symbaaleista.
Suonna Kononen, Karjalainen 17.10.2005

Arkirealismia eksistentiaalineurootikoille

Rakkaus musiikkiin on perverssi asia. Viidentoista vuoden pahimpaan puberteetti-ikään ehtinyt, eksistentiaalineurootikkojen marginaalisankariksi jämähtänyt Absoluuttinen Nollapiste on yhä elossa, voimissaan ja halukas musiikin tekoon.

Outolintuna pidetyn yhtyeen vuonna 1994 startannut, nyt jo kahdeksanteen albumijulkaisuunsa edennyt levytysura on pitänyt sisällään niin alkuaikojen epämatemaattisesti risteilevää pseudoprogea, Simpukka-amppelilla (1998) käynnistynyttä paraabelien suoristamista ja sittemmin virtaviivaistuneen, popimmaksi muovautuneen linjan antiteesinä syntyneitä kulttiklassikkoja (Suljettu, 1999 ja Nimi Muutettu, 2002).

Mikäli ryhmän uusimman Mahlanjuoksuttaja-albumin sijoittaa viisikon uraa demonstroivalle siniaallolle, löytyvät koordinaatit jostain käyrän huippua ja pohjaa erottavalta nollatasolta. Läsnä on niin vanhemmasta materiaalista tuttuja epäarkkitehtonisia kappalerakenteita, 60-70-lukujen progressiivisesta rockista ja folkista ammentavia instrumentaaliosuuksia, uudemmasta tuotannosta poimittuja rikkaita sovitusnyansseja sekä iän ja kokemuksen mukanaan tuomaa briljanttia soittotaitoa.

Erityismaininnan ansaitsee Janne Hastin vivahteikkaasti soittama Roland, jonka polveilevasti ujeltavat melodiat tuovat biiseihin paitsi väriä ja ilmaa, myös tunnelmaa rakentavia koukkuja.

Nimibiisin letkeästi jamittelevasta perusvireestä sinkkubiisin (Miten tässä vielä käy?) äksysti hyökkäävistä kitaroista ja Mikä meitä vaivaa? -kappaleen Tuomari Nurmio -henkisestä versestä huolimatta hallitsevimpana elementtinä on edelleen Tommi Liimatan lakonisesti artikuloiva, pikkunäppärää lyriikkaa suoltava ääni.

Vaikka miehen absurdeja visioita, kyynisiä paradokseja ja outoja metaforia vilisevä sanasto alkuun intellektuellisnobbailulta tuntuukin, paljastaa useampi kuuntelu tekstien alle kätketyn arkirealismin ja yhteiskuntakritiikin. Mahlanjuoksuttajalla verbaaliruoskasta saavat niin oudot naapurit, lääkeriippuvuus, kotiorjuus kuin marjanpoimijat. Kuusi levyn kymmenestä biisistä on otsikoitu kysymysmerkein, mikä kertonee jotain herra Liimatan lapsenomaisesta kyvystä hämmästellä maailmaa.

On suuri vääryys, että sinänsä mainiot orkesterit joutuvat tilille menneisyydestään. Nollapisteen koko aikaisempi tuotanto huomioon ottaen Mahlanjuoksuttaja ei kuitenkaan ansaitse kolmea tähteä suurempia fanfaareja.

Mervi Vuorela, Rumba 20/2005 (21.10.2005)

Absoluuttinen Nollapiste juoksuttaa makeaa mahlaa

Juha Seitz, Ilkka 28.10.2005

Mahlanjuoksuttaja

Markku Makkonen, Aamulehden Valo-liite 2.11.2005

Mahlanjuoksuttaja

Poppi antaa periksi, vaan ei menetä kepeyttään ja melodisuuttaan, vaikka raskaammalla ranteella soitettu proge vyöryy päälle kuin 70-luvulla konsanaan. Absoluuttisen Nollapisteen kääntyminen yhä enemmän progeveivaukseen vakuuttaa, että kyseinen, moneen kertaan menneisyyden hämyihin tuomittu musiikkityyli elää ja voi hyvin. Lämminhenkinen soitto soljuu liukkaasti Tommi Liimatan tarinankerronnan alla, ja tarinaahan riittää. Levyn kansivihkossa yhtä pötköä kulkevat Liimatan omintakeiset sanat taitavat muodostaa kertomuksen, eli kyseessä on teemalevy, progen perinteitä kunnioittaen.

Kari Hulkko, Uutispäivä Demari 7.11.2005

Mahlanjuoksuttaja

Suhteeni Absoluuttiseen Nollapisteeseen alkoi yli kymmenen vuotta sitten. Sittemmin suhde on arkipäiväistynyt, hiipunut, muttei koskaan täysin sammunut. Mutta vika ei ole ollut vain minussa.

Nykyisessä Nollapisteessä on yhä vähemmän sitä hulluttelevaa, hämärän outoa poikajoukkoa, johon aikanaan ihastuin. Tosin yhtye on kasvanut viisaasti. Uusi Muovi antaa periksi voisi tässä vaiheessa olla vain typerää.

Mahlanjuoksuttaja on piristävä yllätys kahdeksanneksi levyksi. Biisit ovat Suljettu-albumin veroisia progekukkia. Tommi Liimatan ruutupaperille on tarttunut hienoja tekstejä. Temaattisesti yhdenmukaisella levyllä on sinkoilevia intertekstuaalisuuksia kirjallisuuden opiskelijoiden bongailtaviksi ja herkullisia onelinereita hihiteltäväksi.

Ei siis mitään uutta Nollapiste-rintamalta. Mutta Mahlanjuoksuttaja on suhteenpelastaja-albumi, jonka monikerroksisuus palauttaa uskon tulevaisuuteen.

Matti Markkola, Nöjesguiden (vain verkkoversio) 21.11.2005

Mahlanjuoksuttaja

Hienoa, Absoluuttisen Nollapisteen levytysura on edennyt järjestyksessä tasanumeroiseen albumiin. Vanha ”viidakon lakihan” on, että joka toinen yhtyeen levyistä on oleva loistava ja joka toinen vain hyvä. Suljetun tai Nimi muutetun tasoiseen nerokkuuteen ei tosin ole palattu, mutta Mahlanjuoksuttaja on joka tapauksessa tuntuva parannus kahden vuoden takaisesta Seitsemännestä sinetistä.

Sortovuodet-b-puolikokoelman uudet kappaleet ennakoivat jo hieman rokimpaa levyä. Sähkökitararaitojen lisääntymisen ohella Mahlanjuoksuttajaa määrittää tuttu progressiivinen ilme. Tällä kertaa lopputuloksena on linjakkaimmin perinteiseen progekontekstiin sopiva Nollapiste-levy. Tätä korostaa varsinkin kosketinsoittaja Janne Hast, joka on nyt toden teolla integroitu osaksi yhtyettä. Edelliseen levyyn verrattuna Mahlanjuoksuttaja on niin soittonsa ja soundiensa kuin sävellyksiensä puolesta yhtenäisempi kokonaisuus. Lyriikoistakin voi aistia, jos ei muuta, niin tunnelmallista jatkuvuutta. Missä on kaikki mitä rakastan? toistuu myös kirjaimellisesti pariin otteeseen levyllä.

Muutoksia on myös havaittavissa tavassa jolla kappaleet soljuvat eteenpäin. Luonnollinen pohjagroove pysyy vaikka kappaleet välillä jäsentyvät hieman erikoisemmin tai venyvät yli seitsenminuuttisiksi. Yhtyeen jamit eivät samalla tavalla kysy kärsivällisyyttä kuin Seitsemännellä sinetillä. Kulmikkuutta on vain albumin lyhyimmällä ja iskevimmällä raidalla, mutta pelkästään hyvässä mielessä. Sävyltään uhkaavaan napakka Miten tässä vielä käy? -ralli kiilaa suoraan Nollapiste-parhaimmistoon.

Kuunneltavaa levystä löytyy niin soittohommia kuin hyviä sanoituksia arvostaville. Tommi Liimatan tekstit aiheuttavat nyt sopivassa suhteessa ”ahaa”- ja ”häh”-elämyksiä. Musiikillisestikin veikeä Onko meiltä kuulunut meteliä? on levyn lyyrinen valopilkku: "Vastasyntyneessä ei ole palomuuria / mutta taudit tekevät pian siitä vahvan / ja taudit uusinnoille immuunin". Liimatan tutut, paranoialla ja kriminaaliestetiikalla leikittelevät kielikuvat ovat myös vahvasti mukana: "Jos puhut / joku takanasi hiihtää vaikka luulit hiihtäväsi viimeisenä / jos puhut / rakkaasi kenkään ilmestyy hius ja keittoon liuos" (Ruukunvalajat).

Mahlanjuoksuttaja vedonnee niihin, jotka tykästyivät Absoluuttisen Nollapisteen kahteen viimeisimpään levyyn. Entisaikojen eksentrisen sympaattiset rönsyt ja pop-oivallukset ovat kuitenkin tällä kertaa vähemmistössä, progejammailun ja tunnelmanluonnin noustessa keskipisteeseen. Se ei haittaa lainkaan, sillä viisikon soitannon lisäksi tekstit ovat taaskin huippuluokkaa.

Tom Sundberg, Noise.fi 13.12.2005

Mahlanjuoksuttaja

Vahvasti teemallisia aineksia sisältävä levy, jonka voisi ristiä Suljetun pikkuveljeksi. Soundillisesti kehittyneempi kuin Suljettu, mutta biisimateriaali ja ideat eivät aivan yllä samalle tasolle. Lääkkölän kitarointi on poikkeuksellisen mehukasta.

Kai Nevala, Kaleva.fi 16.11.2012 (jutussa, jossa arvosteltiin kaikki 11 siihen mennessä julkaistua levyä)

Rytmi ja Helsingin Sanomat eivät arvostelleet levyä.