Simpukka-amppeli
Levyarvosteluita

Taiteellista?

Absoluuttinen Nollapiste on sekin kokoonpantu pohjoisen pojista. Tosin routa on ajanut joukon etelämmäksi, aina Tampereelle saakka.

Absoluuttinen Nollapiste ja sen näkyvin hahmo Tommi Liimatta on pyrkinyt olemaan aina vähän erikoinen ihan erikoisuuden vuoksi. Bändi on joko tietoisesti tai tiedostamattomasti halunnut olla taiteellisesti arvostettu. Siltä se on ainakin kuulostanut.

Se on pyrkinyt olemaan näpppärä. Näppäryys on kuitenkin monesti mennyt yli. Absoluuttinen Nollapiste ei ole pystynyt pukemaan sanomaansa tarpeeksi kattavaan asuun. Housunpuntit ovat jääneet liian lyhyiksi.

Tällä kertaa bändi on tullut tornistaan vähän lähemmäksi kuulijaansa. Siitä saa jopa selvän. Mutta edelleen bändi työskentelee kuin eksyksissä oleva suomalainen progebändi 1970-luvulla. Eli kaiken pitäisi olla kunnossa: me olemme hyviä, mutta miksi kukaan ei ymmärrä meitä. Paitsi jotkut rockkriitikot.
Hannu Jarva, Karjalainen 24.2.1998

Miten niin vaikea?

Metromatkalla kohti kotistereoita jouduin turvautumaan vain kansilehdykkään, ja tajusin: nämä konekirjoitusliuskoilta vihkoseen kopioidut tekstit olisi aivan yhtä hyvin - kenties jopa paremmin - voitu julkaista runokirjana, tai siis sellaisen osana. Ihan oikeasti Suurta Runoutta, jonka suuret alkukirjaimet väkisinkin supistuvat musiikkitaustaan upotettuina.

Ja muuten, mikä ihmeen "vaikea kolmas levy"? Tämä on selvästi Absoluuttisen nollapisteen helpoin albumi. Johtuuko se siitä, etteivät Tommi Liimatan tekstit tunnu enää niin ylitsevuotavan eksentrisiltä, vai onko soitto vain selkiintynyt, suorentunut ja skarppaantunut, vai onko tämä yksinkertaisesti paremmuudessaan nopeammin mieleen tatutoituva kuin aiemman levyt, sillä nyt kai ei ole väliäkään. Joka tapauksessa vasta tämän levyn kohdalla ehtii ajatella, miten sen musiikki on kokonaisen neljännesvuosisadan veraan ajastaan jäljessä: tasainen, mutta vaihteleva sekoitus Wigwamia, Jethro Tullia ja vielä progempia kummituksia, sekä vanhaa ohutsoundista hard rockia - paitsi villin lännen saluunojen luukkuhousuisesta korttihuijarista kertova Heitto-ovet, joka luonnollisestikin edustaa iätöntä kantria. Ja kaikki toimii, varsinkin kun Aki Lääkkölästä on ehtinyt kehittyä todella varteenotettavan tyylikäs ja taitava kitaristi. Tapahtua- ja Eläimen varmuus-kappaleiden ärhäkät, vihaisen herkät teemariffit ovat kauneinta nerokkuutta mihin olen iäisyyksin törmännyt.

Biiseistä on pakko nostaa esiin karheanherkkä Sunnuntai, hämmästyttävän elävän ja toden tuoksuinen, koskettava ja ajatteluttava kuvaus totomiehen ravimatkasta. Lopussa kuullaan perinteiseen tapaan kymmenminuuttinen eepos, tällä kertaa salaperäisen S. Lyhdyn tekstiin tehtynä. Oli hän sitten Liimatan esikuva tai oppipoika, niin jatkoyhteys on saumaton.
9
Markku Halme, Rumba 4/1998 (27.2.1998)

Simpukka-amppeli

"Naurahdin: Syökää vain mitä kaapista löydätte. Ja niin vieraat söivät harvinaisimmat keksimme."

Tämä on kaiken kaikkiaan kierolla tavalla yllättävä levy. Progehtava useaan suuntaan kurkottelu ja rönsyileväisyys on jätetty sivuun joten Simpukka-Amppeli rokkaa oudon suoraviivaisesti. Ensireaktioni oli todella yllättynyt ja aluksi jopa pettynyt. Parin päivän tehosoiton jälkeen Simpukka-Amppeli alkoi kuitenkin kohota aivan uusiin korkeuksiin kun pelkistetymmän pinnan alta alkoi löytyä kunnon Absomaisia vinksahduksia ja kikkoja. Entistä osuvammat sanankäänteet ja pelkistetympi toteutus tekevät Simpukka-Amppelista Abson aiempia julkaisuja helpommin lähestyttävän levyn. Toisaalta vaikka biisit ovat suoraviivaisempia ja "perinteisempiä" rokkibiisejä, ei levy ole kuitenkaan mikään pureskelematta nieltävä. Simpukka-Amppeli ei ole Abso-kategoriassakaan "levy jonka voi kesken jättää", vaan eri tavalla haasteellinen kuin proge-vaikutteisemmat Neulainen Jerkunen ja Muovi antaa periksi. Rokimpi ote tuottaa vahvoja mielikuvia Suomi-rokin klassikoista ja erityisesti ajoittain, niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, Kari Peitsamosta vaikkapa biisissä Ennen Virhettä. Basisti Aake Otsala tekee Simpukka-Amppelilla georgeharrisonit ja astuu esiin Liimatan rinnalle laulajana ja säveltäjänä parilla raidalla. Esiinmarssi on varsin vakuuttava ja erityisesti Tapahtua puolustaa paikkaansa sitten joskus koottavalla Abso-anthologialla. Levyn parasta antia ovat kuitenkin mielestäni Liimatan sanoitukset jotka ovat selvästi kypsyneet ja tiivistyneet kuulijaystävällisemmiksi, kuitenkaan sortumatta mihinkään itsestäänselvyyksiin. Paikoin Liimatan jutut tuovat jopa jollain etäisellä tavalla mieleen Jukka Tilsan piirrokset ja niiden kummallisen maailman.
Score: 5 / 6.
Circus Webzine -nettilehti 02/1998

Simpukka-amppeli

Rovaniemeläinen Absoluuttinen Nollapiste osaa sen sijaan olla yllätyksellinen. Armeijatauko on muuttanut hieman musiikin muotoakin, suoraviivaisemmaksi, painokkaammaksi.

Simpukka-amppelilla kuullaan jälleen Tommi Liimatan oivaltavan toteavaa lyriikkaa -selkeämpänä kuin aiemmin- ja sen ehdoilla laahaten, steppaillen ja jopa soljuvasti eteneviä soittosuorituksia. Nyt mukana on muitakin tekstittäjiä. Aake Otsalan ja S. Lyhdyn sanailut eivät juuri Liimatasta eroa ja ehkäpä hyvä niin.

Odotettu levy, joka on nyt julkaistu, mutta jonka matka on vasta alussa. Hyvässä.
Terho Liinamaa, Keskisuomalainen 1.3.1998

Absoluuttista kielenhallintaa

Olisiko Absoluuttinen nollapiste hivenen seestynyt ajan saatossa? Tai kehittynyt, ihan miten vaan. Huvittavaa bändissä on yhä vaan huoliteltu ja rehevä suomen kielen käyttö, josta voisi moni rocklyyrikko ottaa oppia. Bändin tekstejä lukiessa suu venähtää väkisinkin hymyyn, ja sehän on tietenkin positiivista.

Absoluttinen Nollapiste toimii pelkistetyssä olomuodossaan. Tietty kornius kuuluu juttuun ja korostaa bänsin erityisluonnetta. Musiikillisesti levy tosin hakee vähän punaista lankaa, enkä oikein pääse selville, mihin suuntaan ollaan menossa. Avausraita tuo mieleen Ultra Bran, eikä linja oikein selkiydy missään vaiheessa.

Levyn ehdottomasti poskettomin ralli Tämä kertoo Ihmispedosta, joka joutuu mm. siluetin leikkaajaksi. Todelliset helmet kuitenkin puuttuvat, ja niinpä kokonaisuus jää keskinkertaiseksi.

Bändin perusidea on hyvä ja toimiva, mutta tällä levyllä ei vaan päästä täysin vauhtiin. Ennen virhettä kertoo muuten mielenkiintoisen agenttitarinan...
Timo Lievemaa, Keskisuomalaisen Syke-liite 14.3.1998

Simpukka-amppeli

Yleensä on niin, että "rock" saattaa kuulostaa hyvältä, mutta sen tekstit vaikuttavat luettuna ääliömäisiltä. Absoluuttinen nollapiste kääntää asetelman radikaalisti: tekstit ovat poikkeuksellisen nerokkaita, mutta musiikki aivan arkipäiväistä. Toisaalta musiikin lakonisuus ja jopa aneemisuus tukevat tekstien huikeaa huumoria ja terävää omaleimaisuutta. Lahjakkuutta siis vielä löytyy "rockista", mutta kannattaisiko ryhtyä saman tien runoilijaksi.

Apurahat olisivat isommat.
Jukka Hauru, Helsingin Sanomat 27.3.1998

Simpukka-amppeli

Simpukka-amppelista pääkaupungissa ilmestyvän päivälehden kriitikko ehtikin jo mainita mielipiteenään, että lyriikka on hienoa, mutta musiikki yksinkertaista, ja että yhtyeessä vaikuttavan runoilijan kannattaisi harkita tekstien julkaisemista sellaisenaan. Reippaampia hutilyöntejä ei liene nähty edes lätkän MM-kisoissa: edelleen pääosin Tommi Liimatan kynästä lähteneet lyriikat vaativat ehdottomasti musiikkia taustakseen, ja nimenomaan tällaista rehellistä rock'n'poppia.

Levyn teksteihin ei ole haettu vaikutteita Tolkienin fantasiamaailmasta tai katu-uskottavuutta New Yorkin slummien kaduilta, vaan pikemminkin tosielämän tarua suuremmasta tragikomiikasta - ei aivan "Pallosalama tappoi lehmän Hauholla" -tyyliin, mutta hieman sinne päin.

Röyhkän impressionistiset tekstinkäänteet ja Nartun niiden taakse loihtimat taustat, mutta toisaalta myös Peitsamon yltiönaivismi ja ei-nyt-aivan-oopperakoulutettu vokaaliulosanti ovat löytäneet tällä levyllä toisensa ja saaneet arvoisensa jatkajan.

Yksittäisten kappaleiden nostaminen esiin ei tekisi Simpukka-amppelille oikeutta, levyn juju on nimenomaan kokonaisuudessa. Suositellaan nautittavaksi riittävin väliajoin, mutta ehdottomasti kokonaisena.
64,72/74.08 M
ORK, Rytmi 3/1998

Simpukka-amppeli

Myönnän arastelleeni tähän levyyn tarttumista. Entäpä jos yhtye olisi ottanut Liimatan soololevyn kaltaisen kurvin vasemmalle ja pöläyttänyt loputkin hilseet tavallisen kuolevaisen tukasta? Päin vastoin, Simpukka-amppeli osoittautuu Absojen helpoimmin sulavaksi levyksi. Biiseissä on koukkuja vaikka ammattikalastajille ja taustalauluihinkin on satsattu - tuntuu aivan siltä kuin levystä olisi tieten tahtoen valmisteltu läpimurtoa suuremman yleisön tavoittamiseksi.

Ei kuitenkaan oman persoonallisuuden kustannuksella, kyllä bändin sielu on yhä tallella soitannon progemaisessa otteessa ja Liimatan hämyisissä teksteissä ja omaleimaisessa vokalisoinnissa. Ja kyllä pojat edelleen hämmästyttävät, vaikkapa Ajoratamaalauksen toimivalla hardrockilla, tai pakollisen pitkän päätöspalan Viittä vailla sadetta komealla rakentelulla.

Toivottavasti yleisöpohja laajenee, sillä tämä bändi kuuluu jo näillä meriiteillään Suomi-rockin hall of fameen.

Antti Marttinen, Soundi 4/1998

Simpukka-amppeli

Suomalaisen pop/rock-lähiön naapurissa asustava Absoluuttinen nollapiste on konsanaan riemastuttava tuttavuus. Mikäli bändiä voi hiukkaakaan hampaitaan vääntelemättä tuttavakseen kutsua, sillä niin mutkikkaita ovat Simpukka-amppelin 13 uutta raitaa teini-iän oikomishoidosta huolimatta. Uransa alusta asti Nollapiste on ollut täysin paranormaali ilmiö eppunormaalien ja poedojen luvatussa maassa, mutta kolmas pitkäsoitto on pieni (!) kädenojennus suurelle yleisölle.

Laulaja-sanoittaja-säveltäjä Tommi Liimatan ulosanti on flegmaattista ja sanoitukset ehtymättömästä varastosta ammennettuja kummallisuuksia - juuri mistään muusta ei voi olla varma hypistellessään ensikertaa Absoluuttisen nollapisteen uutukaista.

Avausraita häikäisee nerokkuudellaan; 'Silti' luo alkuunsa aivan erilaisen ilmapiirin kuin mitä siemailtiin kahden vuoden takaisella 'Muovi antaa periksi' -kiekolla. Uutta tarjottavaa Absolla on heleiden, mutta ponnekkaiden taustalaulujen muodossa, eikä kertosäkeistöjäkään ole tällä kertaa turhaan säästelty. Ilmiselvä hittibiisi ja yllättävää; muotti istuu - jopa Absoluuttiselle nollapisteelle.

Simpukka-amppeli sisältää potentiaalista hittikamaa runsaan annoksen ja tämä annos ei ole mistään pikaruokaravintolasta kauhottua. Nollapistettä ei vain yksinkertaisesti voi kuunnella puoli kuurona vasemmalla korvalla. Taustalaulujen ja kertosäkeiden törsäämisen lisäksi hitti-iloitteluun antaa oivallisen lähtökohdan Liimatan kehittynyt laulutulkinta. Aiemmin tasapaksussa äänessä on nyt erotettavissa hieman eri sävyjä ja jopa ripaus tunnettakin. Soitinten kirjo on myös kerrassaan ilahduttava pointti, eritoten maintsemisen asrvoisia ovat harmonikka ja blues-soundilla vinkuva huuliharppu.

Liimatan naiivit, mutta monitasoiset sanoitukset jatkavat tuttua tajunnanvirtalinjaa. Mielestäni lyriikka on tavattoman viehättävää juuri sen takia, että Absoluuttinen nollapiste ei kumarra muodissa olevaa "pelastakaa-maailma-heti-nyt" -mentaliteettia. Bänsin sisäpolitiikkaa on muokattu uudestaan; Liimatalla ei enää olekaan yksinoikeutta lyrikkaan ja laulantaan, vaan basisti Aake Otsala on ottanut kynän käteensä ja vuodattanut sisintään parin raidallisen verran. Piristysruiskeena Otsala on uskaltautunut avaamaan suunsa ja myös jokeltanut purkkiin absoluuttisen taiturimaisesti molemmat kyhäelmänsä 'Tapahtua' ja 'Kaatua'. Eittämättä biisit kuuluvat levyn terävimpään kärkeen. Yksi tarinaniskijä on haalittu mukaan myös ulkopuolelta. Samu Lyhty on saanut kunnian vilauttaa käsialaansa Absoluuttisen nollapisteen tuotannossa. Hänen tekstinsä nivoo yhteen Simpukka-ampplein elämänkaaren merihenkisten aloitus- ja lopetusraitojen muodossa. Molemmat, sekä Otsala että lyhty ovat suoltaneet hyvinkin liimattamaista lyriikkaa.

Vaikka albumilta löytyy eri musiikkityylien vaikutteitamelkoisen laajalta skaalalta, ei Simpukka-amppelia voi moittia hajanaisuudesta tai varsinkaan haparoinnista. Pikemminkin päinvastoin; eheys koostuu saumattomasti yhteensopivista palikoista.

Simpukka-amppeli on kaksitahoinen teos. Edelliseen julkaisuun 'Muovi antaa periksi' verrattuna musiikki ei enää leiju niin korkeissa sfääreissä, vaan on kuuntelijaystävällisempää. Toisaalta levy ei tahdo avautua vaikka käytössä olisi kuinka raskas kalusto hyvänsä. Muutama päivä korva vasten kajaria ja sukellus Nollapisteen omituiseen maailmaan tuottaa tulosta, hmmm-mmm... maukasta!
Jonna Autio, Like-uutiset 2/1998

Absoluuttisen Nollapisteen simppeli amppeli

Kun Absoluuttinen Nollapiste vaikutti Rovaniemellä oli yhtyeen pohjoinen rock kimuranttia, pölyistä ja epäkeskoista. Tampereelle muuttamisen jälkeen absoluuttisimmat kummallisuudet on saatettu yöjunaan. Bändin kolmas albumi Simpukka-amppeli on paikoin hämmästyttävänkin simppeliä, kirkasta rockia Kari Peitsamon Ankkuli-tuotannon hengessä.

Nollapisteen laulaja-päälauluntekijä Tommi Liimatta on verrannut Simpukka-amppelia Wigwamin Tombstone Valentine -LP:seen. Eli haastavaa musiikkiakin tekevä yhtye haluaa vaihtaa välillä pop-vaihteelle.

Simpukka-amppelilla hienoja poppiksia riittää. Ironisesti "keskitiellä" jyräävä Ajoratamaalaus, haitarin maustama Sanankeruumatka ja kuulaasti viikonloppuraveista kertova Sunnuntai ovat "helppoa" Absoa parhaimmillaan. Basisti Aake Otsalan ja kitaristi Aki Lääkkölän kappaleentekopanos on kasvanut ja laventaa levyä mukavasti.
S.S. Kononen, Savon Sanomat 6.5.1998

Simpukka-amppeli

Pohjoisen pojat ovat pitäneet kahdenkymmenkahdeksan kuukauden levytystauon. Tämän tauon aikana Absoluuttinen Nollapiste on muuttanut Tampereelle ja kypsytellyt kolmannen albuminsa ideoita.

Aiempaan tuotantoon verrattuna nuorten miesten musiikillinen linja on selkeytynyt ja myös jonkin verran muuttunut. Nyt viisikko soittaa aitoa suomirockia, joka ei kuitenkaan millään tavalla jäljittele kotimaisia menestysbändejä. Materiaali on omintakeista ja sisältää yllätyksellisiä käänteitä niin sävellysten kuin tekstienkin suhteen.

Taustat on rakenneltu yksinkertaiselle pohjalle, mutta niitten rakenne on niin monimuotoinen kuin kitaroilla, bassolla ja rummuilla yleensä voidaan saada aikaan ilman erityisefektejä.

Aki Lääkkölä ja Tommi Liimatta hoitelevat lauluosuudet selkeästi ja persoonallisen poikamaisesti, vaikka kummankaan ääni ei erityisen upea olekaan. Kaksikon yhteislaulu sujuu ällistyttävän tyylikkäästi raidalla Tapahtua, joka kokonaisuutenakin on yksi albumin huippukohtia.

Simpukka-amppeli on mielenkiintoinen ja kirpeä rocklevy, joka osoittaa, että Absoluuttinen nollapiste on edennyt aimo harppauksin. Suomalaisessa rockmusiikissa asioita osataan sanoa toisinkin.
Salon Seudun Sanomat

Simpukka-amppeli

Lapsuuden loppu ja hyvästit Rovaniemelle. Jälkikäteen katsottuna Simpukka-amppeli on välityö, joka on silta ensimmäisistä levyistä Suljettuun. Rönsyilyn sijasta rokataan tiiviisti ja ehjästi, mutta edelleen ohuilla soundeilla. Kulkee hyvin, mutta ei nouse lentoon.

Kai Nevala, Kaleva.fi 16.11.2012 (jutussa, jossa arvosteltiin kaikki 11 siihen mennessä julkaistua levyä)