Rakkauden ja pakkomielteen välissä on veteen piirretty viiva. Kävin tänä syksynä kaksi kertaa katsomassa Absoluuttista Nollapistettä. Samat biisit ja sama vimmainen odotus. Mittapuullani horjutaan nyt juuri siinä pakkomielteen rajalla, mutta kallistutaan kuitenkin rakkauden puolelle. Sain kuulla kaksi kertaa Mustaa ei ole ja tunnistin sen jo ensimmäisellä keikalla ensimmäisistä kokeilevista äänistä. Nuo hetket olivat taianomaisia, merkityksellisiä.
Rakastan bändissä kaikkea, mutta eniten oivaltavia sanoituksia. En ole asiantuntija kommentoimaan soittajia teknisesti, mutta Aki Lääkkölän täytyy olla melkoinen lahjakkuus. Epäilen hänen olevan yksi Suomen taitavimmista muusikoista.
Petra Valkonen blogissaan 41 minuuttia Helsinkiin, missä on myös kuvia keikalta