Tavastian läpitunkemattoman savuverhon samentama puolitoistatuntinen keikka nautittiin improvisaation ja pitkien instrumentaaliosuuksien hengessä. Toisena encorena kuultu Aurinko Kaikennäkö oli maustettu valtaisan pitkällä soololla, samoin kuin yleisölle vielä tuntematon tunnelmapala Mustaa ei ole, jonka soolo-osuus muodostui yllättäväksi sekoitukseksi AN-progea, autorockia ja Santanaa.
"Joskus teimme säähavaintoja, joinakin aamuina ne jostain syystä jäivät tekemättä." Mitäpä siihen voisi enää lisätä. Tällä kertaa Elviksellä oli sylissään Fenderin valkoinen jazzbasso ja hän istui katsomassa videolta suomalaista sketsisarjaa, jonka nimi ei kuollakseenkaan suostu muistumaan väsyneen kuulijan mieleen (ainakaan vielä). Se, minkä juuri unohdin, on erityisen merkityksellistä... "Sinun on parasta lähteä - Priscilla voi tulla minä hetkenä hyvänsä", päätti Liimatta nämä mittavat välispiikkinsä. Niistä tallentui jälkihuomautettavaksi vain pienen pieni murto-osa, koska ainoat tallennusvälineet olivat Avecran kuitin kurttuinen takapuoli ja väkivalloin katkaistu tylsä lyijykynä.
Illan anti painottui voimakkaasti Nollapisteen uudempaan tuotantoon Olos- ja Nimi muutettu -albumeilta. Kirjoittajalle keikka oli mitä varmimmin seitsemäs ja ensimmäinen laatuaan ilman Jerkuselta lohkaistua Rarmos Ybrehtaria. Hyvä niin - loistavaa yhtyettä ei pahalla tahdollakaan voi pilata ylistämällä sitä kypsäksi saati aikuismaiseksi, mutta ilolla voidaan todeta sekä yhtyeen että yleisön hioutuneen valmiimmaksi vuosien saatossa.
Miia Kosonen blogissaan Ääniä päissämme
Absoluuttinen Nollapiste oli bändi jota oli selvästi tultu katsomaan. Lavan edusta täyttyi nopeasti bändin tullessa lavalle illan juontajien, Jussi Lammen ja Ville Virtasen esittelemänä.
Vaikka keikan alku ei heti vakuuttanutkaan saivat Tommi Liimatan oudot välispiikit ja muutama räväkämpi biisi nopeasti hyvän fiiliksen päälle. Yleisökin, ainakin eturivissä, biletti aika ankarasti.
Ja tähän väliin voisinkin kysyä että milloin olette viimeksi olleet keikalla, josta olisi jäänyt mieleen, että olipas hyvin valaistu keikka? Jossain vaiheessa jäin oikein ihailemaan bändin takaa tulevaa, savukoneen usvaista sinistä valoa ja katosta tulevia valkoisia valokeiloja. Olihan se upeaa, tosin pääosin bändin takaa tuleva valo jätti soittajat silhuettimaisiksi hahmoiksi.
Keikan loppupuolella bändi otti kumminkin oudon tilulilu-linjan. Pari pitkää instrumentaalibiisiä sai yleisön haukottelemaan ja jengiä poistuikin paikalta nukkumaan aika lailla. Loppuun asti seuranneille tosi faneille tarjoiltiin kumminkin vielä kultalautasella: bändi tuli kaksi kertaa lavalle takaisin ja esitti puolenkymmentä encorebiisiä.
Tero Lyytikäinen Desibeli.netin Livearviossa
Ennätysmyöhään (00.10) alkaneen keikan tapahtumapaikkana oli lipunhintatietoinen Rytmikatti. Keikan myöhäiseen alkamisajankohtaan lienee vaikuttanut kuulijoiden vähäinen määrä. Yleisöä oli paikalla hädintuskin pienen tanssilattiallisen ja kolmen sohvan verran. Vaikka saimme illan mittaan yliannoksen diskopalloa, osoittautui kokemus positiiviseksi ja yhtyeen sointi tuoreeksi.
Tuoreudesta huolehtivat etenkin keikkojen uusi kosketinsoittaja sekä uuden Seitsemäs sinetti -levyn anti, josta parhaat palat nautittiin heti kahden ensimmäisen kappaleen myötä. Pian tämän jälkeen kuultiin noin kymmenminuuttinen Tie tomun suuntima -sessio, jonka loppua väritti ainakin allekirjoittaneelle avautumaton lyriikka - "kaksi suikaletta kiinnitetty huolellisesti" .."malmisuoni saattaa estää uudisrakennuksen valmistumisen".
Yhtyeen setti muodostui viimeistä kymmenminuuttista lukuunottamatta 2000-luvun tuotannosta. Illan kruunasi aina yhtä pysähdyttävä Suvannossa ylpeä ilme -teoksen viides osa, jonka ei olisi suonut loppuvan koskaan. Toisaalta, jos se ei olisi loppunut, olisimme yhä Kouvolassa. Kuvitelkaapa moista kohtaloa!
Miia Kosonen blogissaan Ääniä päissämme